Siirry pääsisältöön

Huolellista pohdintaa

Serkkuni vaimoineen sai juuri tyttären. Kauniin, pienen, hyvin sievän pienen kurttunaaman. Kuva ei herättänyt minussa juuri mitään tuntemuksia. Ei liikutusta, ei sen suurempaa iloa toisten puolesta. Totesin kyllä vauvan olevan oikein suloinen. Tämä tunteettomuus on kalvanut minua läpi tämän raskauden. Toki voin järjellä ymmärtää olevani iloinen kaikista syntymistä, mutta että se tunne kulkisi välittäjäaineiden avulla tietoisuuteeni on sitten eri juttu.

Mainistin tästä miehelleni. Punnitsin ääneen, voisiko tähän viileään tunneilmastoon vaikuttaa meidän taustamme lapsettomuuden kanssa. Puolisoni mielestä se on hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä. "Ja huomaatko, sehän näkyy puheissasi muutenkin. Sinun on edelleen vaikea luottaa siihen, että tämä raskaus vielä päättyy onnellisesti." Ja kun tämä otettiin esille, minua alkoikin itkettää. Se paljasti sisimpäni. Sen, että asia on edelleen kipeä käsiteltäväksi ja ehkäpä juuri siksi on hyvin hankala romantisoida lastensaamista. Kaikki raskausuutiset käynnistävät varauksettoman ihailun sijaan pohdinnat siitä, miten kyseinen lapsi on saanut alkunsa ja muuta aika lääketieteellistä. Niin lakonista ja tuttua.

Tiedän jo nyt, että omien poikastemme syntymä tulee olemaan elämäni tähän astisista hetkistä tunteikkain. Sitä en epäile hetkeäkään. Ajatuskin heistä ja heidän syntymästään liikuttaa. Sen sijaan he edustavat minulle vielä jotain melko epäkonkreettista. Tänään on meneillään viikot 26+5. Liikkeet ovat tuntuneet selvästi erilaisilta kuin aiemmin. Epäilen sen johtuvan kasvusta. Ovathan he jo arvioltani 800-900 grammaisia. Ajatelkaa, vatsassani on näillä viikoilla jo 1700 grammaa vauvoja istukoineen ja vesineen. Huomaan kuitenkin tuntevani B-vauvan liikkeet A:n liikkeitä paremmin. En tiedä, missä A luuraa, mutta B polskii kuin merenneito ylävatsallani, oikeaa kylkeä potkien. Ensimmäistä kertaa havahduin siihen, että olen leperrellyt B:lle, mutta minulla ei ole A:sta tietoakaan. 

Riittämättömyyden tunne tulee varmasti olemaan suuri ensimmäisinä vuosina kaksosten kanssa. Onneksi puolisoni etäopiskelee, joten hän voi alusta asti osallistua vauva-arkeen lähes täydellisen täysipainoisesti. Puhuimme tänään siitä, miten tärkeää on muistaa olla tasapuolisesti kummankin vauvan kanssa. Tiedättehän, kun sitä valitsee usein bussissa saman istumapaikan. Ja tiedostamattaan toistaa muunkinlaisia rutiineja ja valintoja jokapäiväisessä elämässään. On mielestäni aivan yhtä inhimillistä, että jos kaksi ihmistä hoitaa kahta vauvaa, sitä valitsee tiedostamattomasti vaikka unilta heräävän vauvan samanpuoleisesta pinnasängystä käsivarsilleen. En tiedä, liekö huoli ihan turha. Haluan kuitenkin tehdä voitavani, että kummastakin poikasesta tulee tälle emolla aivan tasan tarkkaan yhtä tärkeä ja rakas. Siihen kyllä oikeasti luotan koko sydämestäni.

Mutta palatakseni lapsettomuuden kokemuksen aikaansaamiin ristiriitaisiin ajatuksiin. Pelkään sitä, että lapsettomuuden kokemus hyökkää tajuntaani vielä jonain päivänä maalaten mieltäni mustemmaksi. Osaanhan varmasti iloita lapsistamme? Mitä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Enhän vain suhtaudu lapsiimme kuin leijonaemo puolustaen ja suojellen viimeiseen hengenvetoon asti? Uskallanhan luottaa siihen, että lapsemme eivät tukehdu ruokaillessaan tai nukkuessaan? Näitä piruja en halua etukäteen maalailla seinille. Niitä tulee kuitenkin välillä pyöriteltyä mielessä. Huoli kaiketi kuuluu tähän raskauteen ja vanhemmuuteen muutenkin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämäni ensimmäinen plussa

Raskaustesti oli positiivinen. Näky sai aikaan onnenkyyneleet ja epäuskoa. Enpä oikeasti ollut uskonut näkeväni tätä päivää. Sen lauantain leijailimme pilvissä. Tuntuu, että raskausoireet kytkeytyivät päälle sinä samana päivänä. Mielellä on sitten iso vaikutus kehollisuuteen. Alkuun nännit olivat arat ja olo olikuumeinen. Lämmöt olivatkin muutaman päivän hieman koholla. Ne huitelivat 36.5-36.8 asteen välimaastossa.  Sitten tuli maanantai. Kaksi päivää testin teon jälkeen olo muuttui kertalaakista. Nännien arkuus oli tipotiessään, vatsa turposi palloksi ja olo oli todella omituinen. Ahdistuin ja olin aivan varma, että tämä oli nyt tässä. Sinä yönä oli vaikea nukahtaa. Onneksi puoliso tuki olemalla läsnä vieressäni ja silitteli selkää. Sain unen päästä kiinni ja nukuin sikeästi aamuun asti. Seuraavana päivänä googlettelin oireiden hiipumisesta. Lopputulema oli se, että oireista tai niiden puutteesta ei kertakaikkiaan voi päätellä yhtään mitään. Tilanne voi olla hyvä tai huono. Nyt ei aut

Helmikuisen aamun valjetessa...

...syntyvät ensimmäiset julkaistavat ajatukset näille sivuille. Eivät ne ajatukset ihan uusia toki ole. Perheen perustaminen ja vauvahaave ovat olleet pienessä kahden yksikön perheessämme ajankohtaisia puheenaiheita viime vuoden lopulta asti. On hyvä aloittaa kirjoittaminen tänään, koska eilisen kirjoitus olisi voinut olla sävyltään täysin toisenlainen: innostuneisuuden, toiveikkuuden, ahdistuksen ja epätietoisuuden tahraama sekasotku. Palataan ajassa eiliseen aamuun. Loma. Mikä ihana syy panna koti ja keho kuntoon. Lomat ovat aina olleet minulle itseni ja ympäristöni huoltamisen aikaa. Koska lomiahan riittää, niiden aikana ehtii tehdä paljon muitakin juttuja, jotta ei ihan tylsäksi tarvitse heittäytyä. Kesälomalla varaan itselleni alkuun aina hammaslääkärin. Tällä kertaa talvilomalla oli vuorossa gynekologi. Toiveissa perustarkastus ja ennen kaikkea keskustelu toiveesta tulla raskaaksi. Odotusaulassa jännitti. Yritin keskittää ajatukseni palmuvehkoja ihaillessani siihen, mitä kaik

Raskauden ensimmäinen kolmannes

Se tuli täyteen mittaansa kuin vaivihkaa itsenäisyyspäivän aattona lauantaina 5.12. Kaksi päivää ennen ensimmäistä kunnallista seulontaultraa. Perjantaina osuin työpaikalla väärään paikkaan täydellisen vääränä hetkenä. Jouduin lähes pakon edessä, kummallisten sattumien saattelemana kertomaan raskaudestani esihenkilölleni. Hän ainakin vaikutti kovin onnelliselta puolestamme. Kertoi myös etsivänsä minulle heiltä jo muualle joutavan kotidopplerin komeron perukoilta. Viikonloppu oli tuskainen. Olin aivan varma karman kostamisesta. Olinhan kertonut raskaudesta viimeisen viikon aikana useammillekin ihmisille. Suurimman osan uutisista olimme kyllä sopineet säästävämme nt-ultran jälkeiselle viikolle. Perheemme taas eivät tiedä tästä salaisuudesta, tai oikeastaan kahdesta sellaisesta, vielä mitään. Heitä odottaa melkoinen yllätys sitten jouluna. Ultran jännittäminen yhdistettynä taikauskoisuuteen ja viikonloppuna huonontuneeseen oloon ei ollut kiitollisin kombinaatio. Aloin jo varautua siihen,