Huolellista pohdintaa

Serkkuni vaimoineen sai juuri tyttären. Kauniin, pienen, hyvin sievän pienen kurttunaaman. Kuva ei herättänyt minussa juuri mitään tuntemuksia. Ei liikutusta, ei sen suurempaa iloa toisten puolesta. Totesin kyllä vauvan olevan oikein suloinen. Tämä tunteettomuus on kalvanut minua läpi tämän raskauden. Toki voin järjellä ymmärtää olevani iloinen kaikista syntymistä, mutta että se tunne kulkisi välittäjäaineiden avulla tietoisuuteeni on sitten eri juttu.

Mainistin tästä miehelleni. Punnitsin ääneen, voisiko tähän viileään tunneilmastoon vaikuttaa meidän taustamme lapsettomuuden kanssa. Puolisoni mielestä se on hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä. "Ja huomaatko, sehän näkyy puheissasi muutenkin. Sinun on edelleen vaikea luottaa siihen, että tämä raskaus vielä päättyy onnellisesti." Ja kun tämä otettiin esille, minua alkoikin itkettää. Se paljasti sisimpäni. Sen, että asia on edelleen kipeä käsiteltäväksi ja ehkäpä juuri siksi on hyvin hankala romantisoida lastensaamista. Kaikki raskausuutiset käynnistävät varauksettoman ihailun sijaan pohdinnat siitä, miten kyseinen lapsi on saanut alkunsa ja muuta aika lääketieteellistä. Niin lakonista ja tuttua.

Tiedän jo nyt, että omien poikastemme syntymä tulee olemaan elämäni tähän astisista hetkistä tunteikkain. Sitä en epäile hetkeäkään. Ajatuskin heistä ja heidän syntymästään liikuttaa. Sen sijaan he edustavat minulle vielä jotain melko epäkonkreettista. Tänään on meneillään viikot 26+5. Liikkeet ovat tuntuneet selvästi erilaisilta kuin aiemmin. Epäilen sen johtuvan kasvusta. Ovathan he jo arvioltani 800-900 grammaisia. Ajatelkaa, vatsassani on näillä viikoilla jo 1700 grammaa vauvoja istukoineen ja vesineen. Huomaan kuitenkin tuntevani B-vauvan liikkeet A:n liikkeitä paremmin. En tiedä, missä A luuraa, mutta B polskii kuin merenneito ylävatsallani, oikeaa kylkeä potkien. Ensimmäistä kertaa havahduin siihen, että olen leperrellyt B:lle, mutta minulla ei ole A:sta tietoakaan. 

Riittämättömyyden tunne tulee varmasti olemaan suuri ensimmäisinä vuosina kaksosten kanssa. Onneksi puolisoni etäopiskelee, joten hän voi alusta asti osallistua vauva-arkeen lähes täydellisen täysipainoisesti. Puhuimme tänään siitä, miten tärkeää on muistaa olla tasapuolisesti kummankin vauvan kanssa. Tiedättehän, kun sitä valitsee usein bussissa saman istumapaikan. Ja tiedostamattaan toistaa muunkinlaisia rutiineja ja valintoja jokapäiväisessä elämässään. On mielestäni aivan yhtä inhimillistä, että jos kaksi ihmistä hoitaa kahta vauvaa, sitä valitsee tiedostamattomasti vaikka unilta heräävän vauvan samanpuoleisesta pinnasängystä käsivarsilleen. En tiedä, liekö huoli ihan turha. Haluan kuitenkin tehdä voitavani, että kummastakin poikasesta tulee tälle emolla aivan tasan tarkkaan yhtä tärkeä ja rakas. Siihen kyllä oikeasti luotan koko sydämestäni.

Mutta palatakseni lapsettomuuden kokemuksen aikaansaamiin ristiriitaisiin ajatuksiin. Pelkään sitä, että lapsettomuuden kokemus hyökkää tajuntaani vielä jonain päivänä maalaten mieltäni mustemmaksi. Osaanhan varmasti iloita lapsistamme? Mitä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Enhän vain suhtaudu lapsiimme kuin leijonaemo puolustaen ja suojellen viimeiseen hengenvetoon asti? Uskallanhan luottaa siihen, että lapsemme eivät tukehdu ruokaillessaan tai nukkuessaan? Näitä piruja en halua etukäteen maalailla seinille. Niitä tulee kuitenkin välillä pyöriteltyä mielessä. Huoli kaiketi kuuluu tähän raskauteen ja vanhemmuuteen muutenkin.