Eilen kävimme ulkoilemassa Itä-Helsingin upeissa merenrantamaisemissa puolisoni kanssa. Puolisoni on alun perin stadilaisia, mutta asunut tärkeimmät kasvuvuotensa muualla. Hän on siis paluumuuttanut tänne, kun päätimme seurustelumme alkuaikoina tehdä yhteisen kodin. Puolisoni oli kerrassaan viehättynyt Uutelasta, jossa vietimme eilen muutaman tunnin ensimmäistä melkeinpä kesäistä päivää fiilistellen. Koivut ovat puhjenneet suurille hiiren korville, kuva ikkunasta näyttää joka hetki vihreämmältä ja aurinko porottaa nyt täydeltä terältään.
Fiilistelyn taito on tärkeä taito. Ilman sitä nykyhetki saattaa jäädä aika hailakaksi. Metsässä meidän ohitsemme lenkkeili sinitakkinen henkilö. Takissa luki "The only way is forward" - takin printti sai osakseen arvostelua tältä vihertävän punaiselta pariskunnalta. Jos ainoa tie on eteenpäin, jos ajatukset ovat aina tulevassa, voi nykyhetken aistiminen jäädä valjuksi. Näinä vauvahaaveaikoina olen huomannut miten tärkeää on osata keskittyä tähän hetkeen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, se on ainoa keino saavuttaa rauhaisan tasapainoinen mieli.
Elämän kipeät asiat voivat myös hetkessä saada suhteellisuutta. Huhtikuun 10. päivänä, noin kaksi ja puoli viikkoa sitten, äitini kutsui yllättäen koolle koko perheemme. Ihmettelin erikoista iltapäiväteekutsua ja vähän hätiköiden lausuttuja kutsun sanoja. Soitin puolisolleni ja kerroin, että tänään menemme vanhempieni luokse käymään, muutkin sisarukset puolisoineen tulevat. Kotona sanoin hänelle vielä, että puhelun jälkeen iski sellainen olo kuin jollain olisi jotain kerrottavaa. Tunnin kuulumisten vaihdon jälkeen, kun olimme äitini pyynnöstä saaneet siskoni lapselle Pipsa-possut tabletilta pyörimään, äitini kertoi sairastuneensa. En avaa diagnoosia nyt enempää kuin että kyseessä on etenevä, kehoa ja tahdonalaisia liikkeitä heikentävä sairaus. Perheemme elämä muuttui yhdessä illassa hetki kerrallaan -eloksi. Onneksi tilanne ei ole niin vakava kuin miltä kuulostaa. Sairaus itsessään on vakava, mutta elinvuosia voi hyvin olla edessä vielä muutama vuosikymmenkin. Suurin toiveemme on, että sairaus olisi äitini kohdalla lempeä ja terveys hyvä.
Saman illan aikana halusin kertoa perheelleni myös vauvahaaveistamme. Nyt on sitten kortit näytetty kummankin perheen suuntaan. Se tuntuu hyvältä. Avoimuus on hienoa. Viikon verran surin äitiä ja olo tuntui painostavalta, ahdistavalta ja olin itkuinen. Perheen merkitys kasvoi yhdessä illassa arvoon arvaamattomaan. Toisella viikolla alkoi helpottaa. Nyt on jo kevyt hengittää ja elämää eletään tämä sairaus tiedostaen, mutta se ei hallitse ajatuksia. Äitikin kertoi jo välillä unohtavansa diagnoosin.
Diagnoosi muutti hetkessä myös suhtautumiseni vauvahaaveisiimme. Pohdin ääneen jo sellaistakin, että pitäisikö "projekti" panna hetkeksi tauolle kokonaan. Näin puolisoni ilmeestä, että se vaihtoehto ei tuntunut hyvältä. Tajusin kuitenkin, että on parasta unohtaa nyt kaikki yrittäminen ja antaa asian tapahtua, jos se aikoo tapahtua. Tämä kierto on ollut helpoin kaikista. En ole tikuttanut ovulaatioita, en juonut pakonomaisesti greippimehua, olen juonut viiniä jos on siltä tuntunut ja pitänyt töistäni (kevään työstressi on nyt takana ja voisin siitä sitten kirjoittaa ihan oman kirjoituksensa). Olemme myös harrastaneet seksiä ilman mitään ennalta sovittua kaavaa. Ovulaation ajankohdasta minulla ei ole mitään tietoa. Nyt on kiertopäivä 19 ja seuraavien kuukautisten alkamispäivä on arviolta 9-12 päivän päässä.
Uskaltaisinko puhua oloistani ääneen? Annetaan mennä. Nimittäin eilen vessassa minulta tuli pyyhittäessä hieman verta. Ajankohta osuisi suunnilleen viikko jälkeen yhdynnän. Kiinnittymisvuotoa? Olin eilen myös ihan tajuttoman väsynyt. Kuin olisin viettänyt koko päivän usvaverhon takana. Jalat tuntuivat raskailta ja liikkeet hitailta. Lisäksi huomasin tänään, että nännini ovat kipeät. Ovatko ne ennen olleet tässä kohtaa kiertoa kipeät? Sitä en nyt muista. Toisaalta sitten kahvi maistuu taivaalliselta, pahaa oloa ei ole ja muutkin klassiset oireet näyttäytyvät poissaolollaan. Piinaviikkojen vietto jatkuu. Mieli on onneksi tyyni ja elämän kutsu ilman lastakin loputon.
Fiilistelyn taito on tärkeä taito. Ilman sitä nykyhetki saattaa jäädä aika hailakaksi. Metsässä meidän ohitsemme lenkkeili sinitakkinen henkilö. Takissa luki "The only way is forward" - takin printti sai osakseen arvostelua tältä vihertävän punaiselta pariskunnalta. Jos ainoa tie on eteenpäin, jos ajatukset ovat aina tulevassa, voi nykyhetken aistiminen jäädä valjuksi. Näinä vauvahaaveaikoina olen huomannut miten tärkeää on osata keskittyä tähän hetkeen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, se on ainoa keino saavuttaa rauhaisan tasapainoinen mieli.
Elämän kipeät asiat voivat myös hetkessä saada suhteellisuutta. Huhtikuun 10. päivänä, noin kaksi ja puoli viikkoa sitten, äitini kutsui yllättäen koolle koko perheemme. Ihmettelin erikoista iltapäiväteekutsua ja vähän hätiköiden lausuttuja kutsun sanoja. Soitin puolisolleni ja kerroin, että tänään menemme vanhempieni luokse käymään, muutkin sisarukset puolisoineen tulevat. Kotona sanoin hänelle vielä, että puhelun jälkeen iski sellainen olo kuin jollain olisi jotain kerrottavaa. Tunnin kuulumisten vaihdon jälkeen, kun olimme äitini pyynnöstä saaneet siskoni lapselle Pipsa-possut tabletilta pyörimään, äitini kertoi sairastuneensa. En avaa diagnoosia nyt enempää kuin että kyseessä on etenevä, kehoa ja tahdonalaisia liikkeitä heikentävä sairaus. Perheemme elämä muuttui yhdessä illassa hetki kerrallaan -eloksi. Onneksi tilanne ei ole niin vakava kuin miltä kuulostaa. Sairaus itsessään on vakava, mutta elinvuosia voi hyvin olla edessä vielä muutama vuosikymmenkin. Suurin toiveemme on, että sairaus olisi äitini kohdalla lempeä ja terveys hyvä.
Saman illan aikana halusin kertoa perheelleni myös vauvahaaveistamme. Nyt on sitten kortit näytetty kummankin perheen suuntaan. Se tuntuu hyvältä. Avoimuus on hienoa. Viikon verran surin äitiä ja olo tuntui painostavalta, ahdistavalta ja olin itkuinen. Perheen merkitys kasvoi yhdessä illassa arvoon arvaamattomaan. Toisella viikolla alkoi helpottaa. Nyt on jo kevyt hengittää ja elämää eletään tämä sairaus tiedostaen, mutta se ei hallitse ajatuksia. Äitikin kertoi jo välillä unohtavansa diagnoosin.
Diagnoosi muutti hetkessä myös suhtautumiseni vauvahaaveisiimme. Pohdin ääneen jo sellaistakin, että pitäisikö "projekti" panna hetkeksi tauolle kokonaan. Näin puolisoni ilmeestä, että se vaihtoehto ei tuntunut hyvältä. Tajusin kuitenkin, että on parasta unohtaa nyt kaikki yrittäminen ja antaa asian tapahtua, jos se aikoo tapahtua. Tämä kierto on ollut helpoin kaikista. En ole tikuttanut ovulaatioita, en juonut pakonomaisesti greippimehua, olen juonut viiniä jos on siltä tuntunut ja pitänyt töistäni (kevään työstressi on nyt takana ja voisin siitä sitten kirjoittaa ihan oman kirjoituksensa). Olemme myös harrastaneet seksiä ilman mitään ennalta sovittua kaavaa. Ovulaation ajankohdasta minulla ei ole mitään tietoa. Nyt on kiertopäivä 19 ja seuraavien kuukautisten alkamispäivä on arviolta 9-12 päivän päässä.
Uskaltaisinko puhua oloistani ääneen? Annetaan mennä. Nimittäin eilen vessassa minulta tuli pyyhittäessä hieman verta. Ajankohta osuisi suunnilleen viikko jälkeen yhdynnän. Kiinnittymisvuotoa? Olin eilen myös ihan tajuttoman väsynyt. Kuin olisin viettänyt koko päivän usvaverhon takana. Jalat tuntuivat raskailta ja liikkeet hitailta. Lisäksi huomasin tänään, että nännini ovat kipeät. Ovatko ne ennen olleet tässä kohtaa kiertoa kipeät? Sitä en nyt muista. Toisaalta sitten kahvi maistuu taivaalliselta, pahaa oloa ei ole ja muutkin klassiset oireet näyttäytyvät poissaolollaan. Piinaviikkojen vietto jatkuu. Mieli on onneksi tyyni ja elämän kutsu ilman lastakin loputon.
Kommentit
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Jätä sellainen ihmeessä. ❤️