Ihanaa nähdä sinua, rakas blogialustani, pitkästä aikaa! Kesäloma, se on parasta aikaa huollattaa ne hampaat, mutta myös monta muuta elämän ja kehon osaa tai aluetta. Huoltoa keho- ja mielikultani todella tarvitsevat, enemmän kuin koskaan aiemmin.
Toissakierron lupaavat oireet päättyivät jälleen pettymykseen. Sunnuntaina alkaneet suurimmat oireet katosivat jo alkuviikosta. Perjantaina alavatsaa kuitenkin jomotti ja turvotti ennenkokemattoman voimakkaasti. Tämä piti toivoa yllä. Sovimme puolisoni kanssa tekevämme varhaisen testin lauantaiaamuna.
Vaikka kuinka olen ajatellut, ettei tämä perhehaave meitä stressaa, niin se ei pidä paikkansa. Teimme sitten lauantaina varhaisen testin, vaikka pelko kemiallisesta raskaudesta jyrsi koloja mielenrauhaani. Heräsin tikkana seitsemän aikoihin tekemään testiä aamulla. Menin vessaan, hoidin asiaan kuuluvan proseduurin ja tulin testiä peitellen tarkastamaan tuloksen puolisoni viereen. Testinäyttö loisti ivallisesti yhtä viivaa. Sillä samalla hetkellä tuntui kuin rinnassani olisi lehahtanut perhonen. Jatkoimme unia vielä parin tunnin ajan ja heräsimme sitten suorittamaan lauantaiaamun rutiineja.
Illalla oli tiedossa treffit muutaman ystävän kanssa. Olin iloinen, että tein testin, koska negatiivinen testitulos mahdollisti oluen tai viinin nauttimisen. Mikä tahansa vain toisi iloa siihen iltaan. Olo ei ollut ihan kamala. Puoliso vierelläni toi iloa, lohtua ja tunteen siitä, että yhdessä me tästä selviämme. Hän oli alkuun myös mukana yhteisessä illanvietossa. Istuimme Magneetissa, siemailimme olutta ja kävimme kaikkien viimeaikaiset kuulumiset läpi. Toinen ystävistä on vastaavassa elämäntilanteessa kanssani. Lasta on yritetty tismalleen saman aikaa siinä onnistumatta. Lisäksi ystävä kertoi tulevasta sydänleikkauksesta. Hän kun on kärsinyt rytmihäiriöistä, takykardiasta, jo pidemmän aikaa. En maininnut omista oudoista tuntemuksistani rinnassa, en ehkä tajunnut niiden jatkuneen jo läpi koko päivän. En myöskään tainnut osata yhdistää niitä rytmihäiriöiksi.
Seuraava päivä koitti. Aamulla huomasin perhosen jälleen lentelevän rinnassani. Lisäksi kurkussa muljahteli, rintaa painoi ja pulssi oli kaikessa arvaamattomuudessaan ihan holtiton. Sydän rinnassa hyppi ja heitti kuperkeikkaa ihan miten sattui. Kerroin puolisolle tuntemuksistani. Päätin kuitenkin olla välittämättä niistä. Yritin tehdä kaikenlaista, mutta mikään ei vienyt outoa oloa mukanaan. Yhtäkkiä sain puuskan alkaa järjestää eteisen vaatekaappia. Aloitin työn, kunnes hetken kuluttua huomasin, etten voi enää kovin hyvin. Paniikki alkoi hiipiä mieleen ja kehoon. Kaikki ei ollut kunnossa.
Puoliso päätti ottaa suihkun. Hänen siellä ollessa päätin soittaa ambulanssin. Olo kävi hetkessä niin tukalaksi ja omituiseksi. Puoliso kuuli ovien takaa, että soitin puhelun. Hän sulki välittömästi hanan ja tuli katsomaan tilanteen. Annoin puhelimen hänelle. En enää omalta paniikiltani pystynyt puhumaan hätäkeskuksen henkilölle järkevästi. Puoliso kokeili käsiäni, kyllä hikiset ovat, hengittää normaalisti... yritin siihen väliin antaa aina vihjettä, että ihan tolpillani olen, taitaa olla paniikkiakin tässä mukana. Hätäkeskus kertoi lähettävänsä ambulanssin tarkastamaan tilanteen.
Kymmenisen minuutin kuluttua ovikello soi. Paikalle saapui kaksi ensihoitajaa. Makasin sohvalla. Kehooni kiinnitettiin EKG-anturit. Verenpainekin mitattiin. Se oli optimaalinen. Ensimmäinen EKG havaitsi subraventrikulaarista takykardiaa eli kansankielellä poikkeuksellisen korkean pulssin. Toinen taas tiheästi toistuvia eteislisälyöntejä. Ensimmäinen kysymys minulle oli, että onko ollut stressiä. Sitä sitten aloin ensimmäistä kertaa itsekin pohtia ääneen, että taitaapa olla. Ihan kamala työkevät on takana päin, äidin sairastuminen, lapsen saamisen haaveilu, uusi parisuhde... Olen ollut tarkemmin ajateltuna todella kovilla tämän kevään. Olen fomoillut (Fear Of Missing Out), mutten ole jaksanut tehdä töiltä mitään muuta kuin olla kotona, katsoa televisioita ja nukkua. Olen tuntenut valtavan huonoa omatuntoa siitä, että en ole ehtinyt antaa aikaani kummipojalleni. Minäpystyvyys töissä oli keväällä kadoksissa jonkin aikaa. Havahduin myös muistelemaan muutamia hetkiä, joiden olisi pitänyt olla riemullisia ja voimauttavia. Esimerkiksi se sunnuntainen kylpyläreissu kummilasten kanssa. Voin pahoin koko sen sunnuntain. Kummilasteni iloa katsellessa tunsin tukalaa pahaa oloa. Oksetti. Tämä kaikki maanantain vääjämättömän läheisyyden aiheuttamaa tuskaa. Olen ollut tilanteesta vihainen ja katkera.
Palatakseni vielä tuohon sunnuntaiseen ensihoitajien käyntiin. Toinen heistä kertoi Gandalfin olevan vielä toimistolla. He ottivat puhelinyhteyden häneen, maamme johtavaa sydänlääkäriin, joka arvioi rytmihäiriöiden olevan vaarattomia ja stressiperäisiä. Ajatus Gandalfista nauratti. Nauru rentoutti. Illalla lähetin vielä sähköisesti palautetta näille uskomattoman empaattisille ja ihanille hoitajille, jotka kuulivat huoleni ja kaikilla toimillaan saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että kaikki on hyvin. Nyt minun pitää vain rentoutua ja hoitaa stressi pois.
Seuraavana aamuna heräsin jälleen samoihin lisälyönteihin. Lopulta viikko piti sisällään sairauslomaa, yhden terveyskeskus- ja yhden päivystykäynnin, viisi puhelua akuuttiin terveysneuvontaan, beetasalpaajien, lisäraudan, melatoniinin ja unilääkkeiden aloittamisen, huolestuneiden perheenjäsenten lukuisia viestejä, jatkuvaa vakuuttelua itselleni ja heille tilanteen vaarattomuudesta, sängyssä makaamista koska minusta ei kerta kaikkiaan ollut mihinkään, huolta, pelkoa, toivottomuutta, puheluita ystävien kanssa, vertaistuen etsimistä sieltä (yllättävän moni on kärsinyt näistä samoista rytmihäiriöistä)... Maanantaina uskaltauduin kokeilemaan työntekoa ja se onnistuikin. Oli ihana nähdä työkavereita ja kesäloma odotti kahden viikon päässä. Pitkä, autuas kesäloma, jonka ylöskirjoittaminen saa minut itkemään. Pelastukseni. Oloni on mennyt huomattavasti parempaan. Eilen oli ensimmäinen päivä, jolloin henkeä ei enää niin ahdistanut ja jolloin rytmihäiriöitä oli enää pieni osa siitä, minkä verran niitä on kuluneen kuukauden aikana ollut. Nyt uskallan jo luottaa siihen, että ne lähtevät vielä pois. Ja jos eivät täysin lähdekään, opin elämään hyvää elämää niiden kanssa.
Kirjoitan tätä tekstiä kesämajassani. Siivosin parvekkeen ja sisustin sen viihtyisäksi, kun voinniltani kykenin. Täällä kesäpesässä on hyvä olla. Jaksan. Hengitän. Voin tällä hetkellä oikeastaan aika hyvin. Olen päättänyt vaihtaa fomoilun jomoiluun (joy of missing out). Perisyntini on tuntea ahdistusta siitä, etten voi olla mukana kaikessa ja koko ajan. En kerta kaikkiaan jaksa. Tarvitsen aikaa itselleni, ajatuksilleni ja olemiselle. Olen päättänyt työstää tietoisesti sitä, että opin tuntemaan iloa saadessani vain olla. Pitkä kesäloma on paras aika sille harjoittelulle.
Toissakierron lupaavat oireet päättyivät jälleen pettymykseen. Sunnuntaina alkaneet suurimmat oireet katosivat jo alkuviikosta. Perjantaina alavatsaa kuitenkin jomotti ja turvotti ennenkokemattoman voimakkaasti. Tämä piti toivoa yllä. Sovimme puolisoni kanssa tekevämme varhaisen testin lauantaiaamuna.
Vaikka kuinka olen ajatellut, ettei tämä perhehaave meitä stressaa, niin se ei pidä paikkansa. Teimme sitten lauantaina varhaisen testin, vaikka pelko kemiallisesta raskaudesta jyrsi koloja mielenrauhaani. Heräsin tikkana seitsemän aikoihin tekemään testiä aamulla. Menin vessaan, hoidin asiaan kuuluvan proseduurin ja tulin testiä peitellen tarkastamaan tuloksen puolisoni viereen. Testinäyttö loisti ivallisesti yhtä viivaa. Sillä samalla hetkellä tuntui kuin rinnassani olisi lehahtanut perhonen. Jatkoimme unia vielä parin tunnin ajan ja heräsimme sitten suorittamaan lauantaiaamun rutiineja.
Illalla oli tiedossa treffit muutaman ystävän kanssa. Olin iloinen, että tein testin, koska negatiivinen testitulos mahdollisti oluen tai viinin nauttimisen. Mikä tahansa vain toisi iloa siihen iltaan. Olo ei ollut ihan kamala. Puoliso vierelläni toi iloa, lohtua ja tunteen siitä, että yhdessä me tästä selviämme. Hän oli alkuun myös mukana yhteisessä illanvietossa. Istuimme Magneetissa, siemailimme olutta ja kävimme kaikkien viimeaikaiset kuulumiset läpi. Toinen ystävistä on vastaavassa elämäntilanteessa kanssani. Lasta on yritetty tismalleen saman aikaa siinä onnistumatta. Lisäksi ystävä kertoi tulevasta sydänleikkauksesta. Hän kun on kärsinyt rytmihäiriöistä, takykardiasta, jo pidemmän aikaa. En maininnut omista oudoista tuntemuksistani rinnassa, en ehkä tajunnut niiden jatkuneen jo läpi koko päivän. En myöskään tainnut osata yhdistää niitä rytmihäiriöiksi.
Seuraava päivä koitti. Aamulla huomasin perhosen jälleen lentelevän rinnassani. Lisäksi kurkussa muljahteli, rintaa painoi ja pulssi oli kaikessa arvaamattomuudessaan ihan holtiton. Sydän rinnassa hyppi ja heitti kuperkeikkaa ihan miten sattui. Kerroin puolisolle tuntemuksistani. Päätin kuitenkin olla välittämättä niistä. Yritin tehdä kaikenlaista, mutta mikään ei vienyt outoa oloa mukanaan. Yhtäkkiä sain puuskan alkaa järjestää eteisen vaatekaappia. Aloitin työn, kunnes hetken kuluttua huomasin, etten voi enää kovin hyvin. Paniikki alkoi hiipiä mieleen ja kehoon. Kaikki ei ollut kunnossa.
Puoliso päätti ottaa suihkun. Hänen siellä ollessa päätin soittaa ambulanssin. Olo kävi hetkessä niin tukalaksi ja omituiseksi. Puoliso kuuli ovien takaa, että soitin puhelun. Hän sulki välittömästi hanan ja tuli katsomaan tilanteen. Annoin puhelimen hänelle. En enää omalta paniikiltani pystynyt puhumaan hätäkeskuksen henkilölle järkevästi. Puoliso kokeili käsiäni, kyllä hikiset ovat, hengittää normaalisti... yritin siihen väliin antaa aina vihjettä, että ihan tolpillani olen, taitaa olla paniikkiakin tässä mukana. Hätäkeskus kertoi lähettävänsä ambulanssin tarkastamaan tilanteen.
Kymmenisen minuutin kuluttua ovikello soi. Paikalle saapui kaksi ensihoitajaa. Makasin sohvalla. Kehooni kiinnitettiin EKG-anturit. Verenpainekin mitattiin. Se oli optimaalinen. Ensimmäinen EKG havaitsi subraventrikulaarista takykardiaa eli kansankielellä poikkeuksellisen korkean pulssin. Toinen taas tiheästi toistuvia eteislisälyöntejä. Ensimmäinen kysymys minulle oli, että onko ollut stressiä. Sitä sitten aloin ensimmäistä kertaa itsekin pohtia ääneen, että taitaapa olla. Ihan kamala työkevät on takana päin, äidin sairastuminen, lapsen saamisen haaveilu, uusi parisuhde... Olen ollut tarkemmin ajateltuna todella kovilla tämän kevään. Olen fomoillut (Fear Of Missing Out), mutten ole jaksanut tehdä töiltä mitään muuta kuin olla kotona, katsoa televisioita ja nukkua. Olen tuntenut valtavan huonoa omatuntoa siitä, että en ole ehtinyt antaa aikaani kummipojalleni. Minäpystyvyys töissä oli keväällä kadoksissa jonkin aikaa. Havahduin myös muistelemaan muutamia hetkiä, joiden olisi pitänyt olla riemullisia ja voimauttavia. Esimerkiksi se sunnuntainen kylpyläreissu kummilasten kanssa. Voin pahoin koko sen sunnuntain. Kummilasteni iloa katsellessa tunsin tukalaa pahaa oloa. Oksetti. Tämä kaikki maanantain vääjämättömän läheisyyden aiheuttamaa tuskaa. Olen ollut tilanteesta vihainen ja katkera.
Palatakseni vielä tuohon sunnuntaiseen ensihoitajien käyntiin. Toinen heistä kertoi Gandalfin olevan vielä toimistolla. He ottivat puhelinyhteyden häneen, maamme johtavaa sydänlääkäriin, joka arvioi rytmihäiriöiden olevan vaarattomia ja stressiperäisiä. Ajatus Gandalfista nauratti. Nauru rentoutti. Illalla lähetin vielä sähköisesti palautetta näille uskomattoman empaattisille ja ihanille hoitajille, jotka kuulivat huoleni ja kaikilla toimillaan saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että kaikki on hyvin. Nyt minun pitää vain rentoutua ja hoitaa stressi pois.
Seuraavana aamuna heräsin jälleen samoihin lisälyönteihin. Lopulta viikko piti sisällään sairauslomaa, yhden terveyskeskus- ja yhden päivystykäynnin, viisi puhelua akuuttiin terveysneuvontaan, beetasalpaajien, lisäraudan, melatoniinin ja unilääkkeiden aloittamisen, huolestuneiden perheenjäsenten lukuisia viestejä, jatkuvaa vakuuttelua itselleni ja heille tilanteen vaarattomuudesta, sängyssä makaamista koska minusta ei kerta kaikkiaan ollut mihinkään, huolta, pelkoa, toivottomuutta, puheluita ystävien kanssa, vertaistuen etsimistä sieltä (yllättävän moni on kärsinyt näistä samoista rytmihäiriöistä)... Maanantaina uskaltauduin kokeilemaan työntekoa ja se onnistuikin. Oli ihana nähdä työkavereita ja kesäloma odotti kahden viikon päässä. Pitkä, autuas kesäloma, jonka ylöskirjoittaminen saa minut itkemään. Pelastukseni. Oloni on mennyt huomattavasti parempaan. Eilen oli ensimmäinen päivä, jolloin henkeä ei enää niin ahdistanut ja jolloin rytmihäiriöitä oli enää pieni osa siitä, minkä verran niitä on kuluneen kuukauden aikana ollut. Nyt uskallan jo luottaa siihen, että ne lähtevät vielä pois. Ja jos eivät täysin lähdekään, opin elämään hyvää elämää niiden kanssa.
Kirjoitan tätä tekstiä kesämajassani. Siivosin parvekkeen ja sisustin sen viihtyisäksi, kun voinniltani kykenin. Täällä kesäpesässä on hyvä olla. Jaksan. Hengitän. Voin tällä hetkellä oikeastaan aika hyvin. Olen päättänyt vaihtaa fomoilun jomoiluun (joy of missing out). Perisyntini on tuntea ahdistusta siitä, etten voi olla mukana kaikessa ja koko ajan. En kerta kaikkiaan jaksa. Tarvitsen aikaa itselleni, ajatuksilleni ja olemiselle. Olen päättänyt työstää tietoisesti sitä, että opin tuntemaan iloa saadessani vain olla. Pitkä kesäloma on paras aika sille harjoittelulle.
Kommentit
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Jätä sellainen ihmeessä. ❤️