Onnennumeroni on 9. Päätin se 9-vuotiaana pikkuneitinä eräänä päivänä huomatessani, että asuimme osoitteessa nro 9, minulla oli 9 parasta ystävää ja tunnuin muutoinkin törmäävän tuohon kauniin pyöreään numeroon usein. En enää usko onnennumeroihin, mutta yhdeksännen yk:n pyörähdettyä vuodon myötä käyntiin huomasin miettiväni, että olisiko onnekkaasti nyt meidän aikamme? Olisipa!
Yrittäminen, odottaminen, toivominen ja pettyminen alkavat toden teolla välillä turhauttaa. Yrittäminen on ihan mukavaa. Seksielämä puolisoni kanssa on suurta nautintoa. Mutta piinaviikot, kaksi pitkää viikkoa ovulaatiosta uuden vuodon alkuun on rasittavaa aikaa.
Viime kierto oli kummallinen. Vatsan nippailuja ja vellomisia lienee turha enää tutkiskella. Kehoni reagoi monesti vatsalla erilaisiin elämänvaiheisiin. Mutta tunteet olivat erikoisen voimakkaina pinnassa viimeisellä viikolla ennen vuodon alkua. Oli perjantai. Kävimme puolison kanssa lähikaupassa. Lähikaupan ensimmäinen osasto on hedelmien, vihannesten sekä kukkien osasto. Puolisoni rakastaa kukkia! Hän oli jo aamulla ilmoittanut ostavansa minulle tänään kimpullisen ruusuja. Ihastuin kimpulliseen punaliiloja kaunottaria. En ollut ennen nähnyt sen väristä ruusua, keskeltä liila, reunoilta syvän punainen. Huomasin puolison kiinnittävän huomiota keltaisiin ruusuihin, mutta sain taivuteltua hänet ostamaan haluamani punaliilan kimpun. Pääsimme kotiin, jossa aloin asettaa kukkia maljakkoon. Ensimmäinen ruusu päätyi imupinnan viiltämisen jälkeen astiaan, mutta seuraavan kukka jäikin käteeni. Osa ruusuista oli läpimätiä! Terälehtiä varisi pöydälle, lattialle ja kukinnot jäivät käteeni niitä käsitellessä. Aloin nauraa. Näky oli niin koominen. Kyyneleet kirposivat silmiini, niin kovasti minua nauratti. Vitsailimme voivamme hyödyntää terälehtiä ensi kesän häidemme koristelussa. Yhtäkkiä kuitenkin tunsin, että kyyneleet eivät enää liity nauruun, vaan tapaus "Reilun kaupan läpimädät ruusut" alkoikin itkettää. Puoliso huomasi tämän, otti minut syliinsä ja sitä itkua sitten kestikin jonkin aikaa. En meinannut päästä millään yli suuresta, öö mikähän tunne se sitten oli, ehkä pettymyksestä... Surusta, vihasta. En tiedä. Puoliso soitti lähikauppamme. "...Voisi olla hyvä, noin ikään kuin reilun kaupan hengessä, että voisimme tulla hakemaan kotiimme uuden kimpun." Saimme uudet ruusut sitten viikonloppuna. Tällä kertaa keltaiset.
Viikonlopun vietin perheeni luona. Lauantai oli raskas. Rytmihäiriöt lannistivat ja perhesuhteiden seesteisyys oli koetuksella ison siivousurakan myötä. Lauantai-iltana purin tuntemuksia puolisolle. Hän on onneksi turvasatamani ja syli, jossa on hyvä olla ja levätä. Aina. Seuraavana päivänä mieleni oli jo paljon valoisampi. Loppuillasta meille tuli kuitenkin pienehkö riita äitini kanssa. En kestänyt häneltä tullutta kritiikkiä, jota en nyt avaa enempiä. Pahoitin mieleni, mutta lähdin kuitenkin ihan asiallisesti pyörän selässä kotia kohti. Itkin koko matkan. Pääsin kotiin ja itku jatkui siellä pitkään. Olen toki herkkä, mutta kuvittelin näiden tunteiden purkausten olevan merkki jostain suuresta. Sen verran itkuinen ja vihan kyllästämä oli viikko ollut.
Ai niin ja kahdesti viikon aikana sain kunnon raivokkaan kohtauksen, melko pienistä vastoinkäymisistä. Tämäkin varsin epätyypillistä itselleni. Olen ehkä vain pimahtanut.
Äitini on/oli hedelmällinen. Hänellä on neljä lasta. Siskoni on onnistunut tulemaan vaivatta raskaaksi. Samoin toinen. Mikä minun kehoani vaivaa, että en meinaa saada yhtä soluani hedelmöitetyksi. Hoitotaivalkin on jo pantu alulle. Sikäli, että kontakti terveysasemaan on asian tiimoilta luotu. Nyt pitäisi jaksaa raahautua jonain aamuna nälkäisenä verikokeisiin. 3-4 kk kuluttua pääsemme sitten ensimmäistä kertaa ihan asiantuntijoiden tutkittaviksi.
Yrittäminen, odottaminen, toivominen ja pettyminen alkavat toden teolla välillä turhauttaa. Yrittäminen on ihan mukavaa. Seksielämä puolisoni kanssa on suurta nautintoa. Mutta piinaviikot, kaksi pitkää viikkoa ovulaatiosta uuden vuodon alkuun on rasittavaa aikaa.
Viime kierto oli kummallinen. Vatsan nippailuja ja vellomisia lienee turha enää tutkiskella. Kehoni reagoi monesti vatsalla erilaisiin elämänvaiheisiin. Mutta tunteet olivat erikoisen voimakkaina pinnassa viimeisellä viikolla ennen vuodon alkua. Oli perjantai. Kävimme puolison kanssa lähikaupassa. Lähikaupan ensimmäinen osasto on hedelmien, vihannesten sekä kukkien osasto. Puolisoni rakastaa kukkia! Hän oli jo aamulla ilmoittanut ostavansa minulle tänään kimpullisen ruusuja. Ihastuin kimpulliseen punaliiloja kaunottaria. En ollut ennen nähnyt sen väristä ruusua, keskeltä liila, reunoilta syvän punainen. Huomasin puolison kiinnittävän huomiota keltaisiin ruusuihin, mutta sain taivuteltua hänet ostamaan haluamani punaliilan kimpun. Pääsimme kotiin, jossa aloin asettaa kukkia maljakkoon. Ensimmäinen ruusu päätyi imupinnan viiltämisen jälkeen astiaan, mutta seuraavan kukka jäikin käteeni. Osa ruusuista oli läpimätiä! Terälehtiä varisi pöydälle, lattialle ja kukinnot jäivät käteeni niitä käsitellessä. Aloin nauraa. Näky oli niin koominen. Kyyneleet kirposivat silmiini, niin kovasti minua nauratti. Vitsailimme voivamme hyödyntää terälehtiä ensi kesän häidemme koristelussa. Yhtäkkiä kuitenkin tunsin, että kyyneleet eivät enää liity nauruun, vaan tapaus "Reilun kaupan läpimädät ruusut" alkoikin itkettää. Puoliso huomasi tämän, otti minut syliinsä ja sitä itkua sitten kestikin jonkin aikaa. En meinannut päästä millään yli suuresta, öö mikähän tunne se sitten oli, ehkä pettymyksestä... Surusta, vihasta. En tiedä. Puoliso soitti lähikauppamme. "...Voisi olla hyvä, noin ikään kuin reilun kaupan hengessä, että voisimme tulla hakemaan kotiimme uuden kimpun." Saimme uudet ruusut sitten viikonloppuna. Tällä kertaa keltaiset.
Viikonlopun vietin perheeni luona. Lauantai oli raskas. Rytmihäiriöt lannistivat ja perhesuhteiden seesteisyys oli koetuksella ison siivousurakan myötä. Lauantai-iltana purin tuntemuksia puolisolle. Hän on onneksi turvasatamani ja syli, jossa on hyvä olla ja levätä. Aina. Seuraavana päivänä mieleni oli jo paljon valoisampi. Loppuillasta meille tuli kuitenkin pienehkö riita äitini kanssa. En kestänyt häneltä tullutta kritiikkiä, jota en nyt avaa enempiä. Pahoitin mieleni, mutta lähdin kuitenkin ihan asiallisesti pyörän selässä kotia kohti. Itkin koko matkan. Pääsin kotiin ja itku jatkui siellä pitkään. Olen toki herkkä, mutta kuvittelin näiden tunteiden purkausten olevan merkki jostain suuresta. Sen verran itkuinen ja vihan kyllästämä oli viikko ollut.
Ai niin ja kahdesti viikon aikana sain kunnon raivokkaan kohtauksen, melko pienistä vastoinkäymisistä. Tämäkin varsin epätyypillistä itselleni. Olen ehkä vain pimahtanut.
Äitini on/oli hedelmällinen. Hänellä on neljä lasta. Siskoni on onnistunut tulemaan vaivatta raskaaksi. Samoin toinen. Mikä minun kehoani vaivaa, että en meinaa saada yhtä soluani hedelmöitetyksi. Hoitotaivalkin on jo pantu alulle. Sikäli, että kontakti terveysasemaan on asian tiimoilta luotu. Nyt pitäisi jaksaa raahautua jonain aamuna nälkäisenä verikokeisiin. 3-4 kk kuluttua pääsemme sitten ensimmäistä kertaa ihan asiantuntijoiden tutkittaviksi.
Kommentit
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Jätä sellainen ihmeessä. ❤️