Isättömyyden päivä 2019

Isänpäivän 2019 muistan ensimmäistä kertaa melko lailla harmaana. Ulkona on harmaata ja niin on sisällänikin. En tunne varsinaisesti huonoa oloa, katkeruutta, surua tai epäoikeudenmukaisuutta. En vain tunne juuri mitään. Kävin eilen tapaamassa lyhyesti isääni, jotta mikään ei velvoittaisi minua osallistumaan yhteisille isänpäiväjuhlille tänään. En pysty, en jaksa. Suojelen mieliparkaani jäämällä kotiin. On vielä pieni mahdollisuus, että aktivoin itseni kohti vaarinpäivänjuhlia, joihin tulee siis muitankin sukulaisia. Myös se perhe, johon on juuri hiljattain saatu perheenlisäystä ja siskoni perhe, johon onnellisesti odotetaan lasta. Tiedän kuitenkin, että loppuilta sujuu sitten entistä ankeammissa tunnelmissa. Toisaalta voisin lyhyesti vain käydä siellä ja sitten lenkkeillä kotiin. Lenkki ja ulkoilmasta ammentaminen tekisivät varmasti hyvää.

Olen vetäytynyt viime aikoina omiin oloihin. Se tuntuu hyvältä ja suojaavan pahalta ololta. Kartan paikkoja, joissa tiedän puhuttavan lapsista ja äitiydestä. Jutut herättävät minussa inhoa ja ärsytystä. Olen keksinyt kaikenlaisia nasevia kommentteja äitiysjuttuihin. Äitien seurassa en niitä sano ääneen, mutta lapsettomien ystävieni kanssa en niitä säästele. En edes heidän, joiden tiedän haluavan lasta. Jotenkin minusta vain tuntuu oikeutetulta saada kiukutella tätä kaikkea epäoikeudenmukaisuutta.

Jokin aika sitten lähes maanisesti ahmin kirjan Ei kenenkään äiti. Kirja koostuu useiden lapsettomuutta kokeneiden ja lapsettomien ihmisten kirjoituksista. Teos päättyi Anne Lindforsin, Simpukka ry:n toiminnanjohtajan tekstiin, johon hän on koonnut faktaa lapsettomuudesta. Sain vahvistusta sille, etten turhaan identifioi itseäni jo nyt lapsettomaksi. Kirjassa kuvattiin ihmisen olevan lapseton, jos ei halusta huolimatta ole onnistunut saattamaan itsestään vanhempaa. Tahattomasti lapseton voi siis olla esimerkiksi sosiaalisista syistä (ei ole löytänyt sopivaa kumppania tai seurustelee samaa sukupuolta edustavan ihmisen kanssa) tai kliinisistä syistä (hedelmöittyminen ja lapsen saaminen ei ole onnistunut). Lisäksi vaikka ihminen odotuksen ja yritysten jälkeen saisi lapsen, hän kokee usein itsensä lapselliseksi lapsettomaksi. Lapsettomuuden kokemus kulkee siis rinnan ihmisen koko loppu elämän. Joskus muisto ja kokemus ei satu enää niin paljoa, mutta siltä se voi tuntua pitkään.

Ahdistuin kirjan luettuani. Selvästikään aika ei ollut sille vielä oikea. Silti tapani käsitellä asioita on sellainen. Janoan ja haalin itselleni kaiken tiedon. Sen jälkeen vasta pikkuhiljaa alan pureskella tietoa osiksi ja suhteuttaa sitä omaan elämääni. Huono puoli siinä on se, että tiedän kyllä kaikki mahdolliset skenaariot. Senkin, että vuosien, jopa vuosikymmenen, tuloksettomien hoitojen jälkeen jotkut joutuvat tyytymään elämään kaksin. Sitä tuntuu liian kipeältä ajatella. Miksi kuitenkin ajattelen? Olisipa onni osata elää niin, että ottaa vastaan aina yhden vaiheen kerrallaan. Nyt on nyt. Huominen on huomenna.

Ai niin, mitä lapsen yrittämiselle kuuluu. Nyt eletään kiertopäivää 2. Verta vuodetaan. Kävimme Tilkassa suunnittelukäynnillä marraskuun alussa. Siellä selvisi, että ICSI on meille suunniteltu hoito. Jonot ovat 5-6 kk pitkät. Saamme ilmoittautua hoitoon huhtikuussa 2020. Jäimme pohtimaan mahdollisuutta yksityisen puolen hoitoihin. Käymme huomenna juttelemassa pankissa mahdollisuudesta kulutuslainaan. Sen jälkeen olemme viisaampia, pääsemmekö varaamaan tapaamisaikaa yksityiselle. Olemme siis jo päättäneet, että jos saamme lainan, haluamme ainakin aloittaa hoidot yksityisellä.