Maanantai käynnistyi hyvin sateisena, sumuisena ja harmaana. Värittömyys ei kutsunut käynnistämään päivää tai lähtemään työmaalle, mutta muutakaan ei voinut. Näissä kohdissa ei ole valitsemista. Tiesin, että töissä minua odottaisi normaalista poikkeavia haasteita. Otin tsemppimoodin päälle ja päätin päivästä tulevan riittävän hyvän. Ilmeisesti jaksamiseni on kuitenkin ottanut jonkin verran takapakkia, koska eräs pieni odottamaton seikka aamussa sai mieleni mustumaan. Hetkessä huomasin, etten pystynyt pakottamaan mieltäni kirkastumaan.
Päivä sujui miten sujui. Kehoni veteli viimeisiään. Ahdisti, oli kiire, en pystynyt rauhoittumaan koko päivän aikana. Klo 14.45 äitini tuli hakemaan minua töistä. Hän oli luvannut heittää minut lähimmälle asemalle, josta pääsisin sitten näppärästi raiteita pitkin lapsettomuusklinikalle.
Asemalla minua odotti rakkaani, joka tuli mukaan klinikalle. Tsemppimoodi päällä, tekaistu reippaus kasvoillani ja kehossani pääsimme perille. Odotusaulassa huomasin jotakin tuttua. Täysin odottamattomasti tapasin ensimmäisen tutun näissä merkeissä. Livahdin nurkan taa, kerroin puolisolleni mitä olin nähnyt ja pohdiskelin hetken, kuinka toimia. Olin joskus miettinyt, että tällainen vaihtoehto on hyvinkin mahdollinen meidän omassa pienessä suurkaupungissamme. Mutta että niin todella sitten kävisi! Puolisoni kävi vessassa, minkä aikana päätin käydä tervehtimässä vanhaa tuttuani. Hän, ja me kummatkin, olimme todella iloisia kohtaamisestamme. Vaihdoimme lyhyesti kuulumiset, varmistin miten avoin tuttuni on asiassa ollut (eli miten tarkasti aion olla hiiskumatta kenellekään kohtaamisestamme, tarvittaessa toki täysin) ja pian olikin jo hänen aikansa päästä ultrattavaksi. Saman lääkärin luokse kenen luokse me olimme menossa. Samana kierronpäivänä kuin mitä itse elelin. Uskomaton yhteensattuma. Syyt lapsettomuuksillemme sentään olivat erilaiset. Mutta heilläkin ainut onnistumisen tie ivf-hoito. Huikkasin hänelle vielä lopuksi, että minulle saa kirjoittaa milloin tahansa.
Ultraus sujui mukavasti. Tällä kertaa munasarjoista löytyi kasvamaan lähteneitä rakkuloita noin kuusi kummankin puolin. Yhteensä siis 12. Tämän perusteella aloitamme heti tänään sekä kasvattavan että jarruttavan lääkkeen, pistosten muodossa tietenkin. Tunnin tai kahden sisään se tapahtuu ensimmäistä kertaa! Kertoilen tunnelmia pistämisestä sitten myöhemmin. Eipä siinä varmasti mitään ihmeellistä ole. Neulallinen lääkeruisku vain vatsanahkaan. Raskaassa sarjassa sitä ollaan joka tapauksessa. Ylpeinä siitä!
Lähtiessämme klinikalta huomasin puhelimeeni tulleen viestin tältä vanhalta tutulta. Se piristi. Kotiin päästyämme päivän ahdistus ja työpaine purkautui. Vajosin muutamaksi tunniksi omaan eristykseen. Itkin, hyperventiloin. Ahdisti, ahdistaa vähän edelleenkin, ihan kamalasti. Psykologini sanoi minulle viimeksi, ettei ole ihme, että olen ollut niin kovilla. Lapsettomuus, minäpystyvyyden hetkellisesti maan rakoon tallonut työstressi sekä oman läheisen vakava sairastuminen olisivat jokainen jo yksittäin riittävän suuri taakka ihmismielelle. Harmittaa, että työssä jaksaminen on ottanut selvästi vähän takapakkia. En haluaisi, että hoidoissa onnistuminen saisi siitä yhtään lisää painetta. En halua onnistua hoidoissa, jotta pääsen hetkeksi pois töistä. Haluan onnistua hoidoissa ihan muista, paljon paljon tärkeämmistä syistä.
Ai niin, kysyin lääkäriltämme, onko minulla pcos:sää. Hän sanoi, että pco kyllä, muttei sitä monirakkulaisuussyndroomaa eli pcos:sää, koska minulla ei ole siihen liittyviä oireita.
Päivä sujui miten sujui. Kehoni veteli viimeisiään. Ahdisti, oli kiire, en pystynyt rauhoittumaan koko päivän aikana. Klo 14.45 äitini tuli hakemaan minua töistä. Hän oli luvannut heittää minut lähimmälle asemalle, josta pääsisin sitten näppärästi raiteita pitkin lapsettomuusklinikalle.
Asemalla minua odotti rakkaani, joka tuli mukaan klinikalle. Tsemppimoodi päällä, tekaistu reippaus kasvoillani ja kehossani pääsimme perille. Odotusaulassa huomasin jotakin tuttua. Täysin odottamattomasti tapasin ensimmäisen tutun näissä merkeissä. Livahdin nurkan taa, kerroin puolisolleni mitä olin nähnyt ja pohdiskelin hetken, kuinka toimia. Olin joskus miettinyt, että tällainen vaihtoehto on hyvinkin mahdollinen meidän omassa pienessä suurkaupungissamme. Mutta että niin todella sitten kävisi! Puolisoni kävi vessassa, minkä aikana päätin käydä tervehtimässä vanhaa tuttuani. Hän, ja me kummatkin, olimme todella iloisia kohtaamisestamme. Vaihdoimme lyhyesti kuulumiset, varmistin miten avoin tuttuni on asiassa ollut (eli miten tarkasti aion olla hiiskumatta kenellekään kohtaamisestamme, tarvittaessa toki täysin) ja pian olikin jo hänen aikansa päästä ultrattavaksi. Saman lääkärin luokse kenen luokse me olimme menossa. Samana kierronpäivänä kuin mitä itse elelin. Uskomaton yhteensattuma. Syyt lapsettomuuksillemme sentään olivat erilaiset. Mutta heilläkin ainut onnistumisen tie ivf-hoito. Huikkasin hänelle vielä lopuksi, että minulle saa kirjoittaa milloin tahansa.
Ultraus sujui mukavasti. Tällä kertaa munasarjoista löytyi kasvamaan lähteneitä rakkuloita noin kuusi kummankin puolin. Yhteensä siis 12. Tämän perusteella aloitamme heti tänään sekä kasvattavan että jarruttavan lääkkeen, pistosten muodossa tietenkin. Tunnin tai kahden sisään se tapahtuu ensimmäistä kertaa! Kertoilen tunnelmia pistämisestä sitten myöhemmin. Eipä siinä varmasti mitään ihmeellistä ole. Neulallinen lääkeruisku vain vatsanahkaan. Raskaassa sarjassa sitä ollaan joka tapauksessa. Ylpeinä siitä!
Lähtiessämme klinikalta huomasin puhelimeeni tulleen viestin tältä vanhalta tutulta. Se piristi. Kotiin päästyämme päivän ahdistus ja työpaine purkautui. Vajosin muutamaksi tunniksi omaan eristykseen. Itkin, hyperventiloin. Ahdisti, ahdistaa vähän edelleenkin, ihan kamalasti. Psykologini sanoi minulle viimeksi, ettei ole ihme, että olen ollut niin kovilla. Lapsettomuus, minäpystyvyyden hetkellisesti maan rakoon tallonut työstressi sekä oman läheisen vakava sairastuminen olisivat jokainen jo yksittäin riittävän suuri taakka ihmismielelle. Harmittaa, että työssä jaksaminen on ottanut selvästi vähän takapakkia. En haluaisi, että hoidoissa onnistuminen saisi siitä yhtään lisää painetta. En halua onnistua hoidoissa, jotta pääsen hetkeksi pois töistä. Haluan onnistua hoidoissa ihan muista, paljon paljon tärkeämmistä syistä.
Ai niin, kysyin lääkäriltämme, onko minulla pcos:sää. Hän sanoi, että pco kyllä, muttei sitä monirakkulaisuussyndroomaa eli pcos:sää, koska minulla ei ole siihen liittyviä oireita.
Kommentit
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Jätä sellainen ihmeessä. ❤️