Elämäni ensimmäinen plussa

Raskaustesti oli positiivinen. Näky sai aikaan onnenkyyneleet ja epäuskoa. Enpä oikeasti ollut uskonut näkeväni tätä päivää. Sen lauantain leijailimme pilvissä. Tuntuu, että raskausoireet kytkeytyivät päälle sinä samana päivänä. Mielellä on sitten iso vaikutus kehollisuuteen. Alkuun nännit olivat arat ja olo olikuumeinen. Lämmöt olivatkin muutaman päivän hieman koholla. Ne huitelivat 36.5-36.8 asteen välimaastossa. 

Sitten tuli maanantai. Kaksi päivää testin teon jälkeen olo muuttui kertalaakista. Nännien arkuus oli tipotiessään, vatsa turposi palloksi ja olo oli todella omituinen. Ahdistuin ja olin aivan varma, että tämä oli nyt tässä. Sinä yönä oli vaikea nukahtaa. Onneksi puoliso tuki olemalla läsnä vieressäni ja silitteli selkää. Sain unen päästä kiinni ja nukuin sikeästi aamuun asti.

Seuraavana päivänä googlettelin oireiden hiipumisesta. Lopputulema oli se, että oireista tai niiden puutteesta ei kertakaikkiaan voi päätellä yhtään mitään. Tilanne voi olla hyvä tai huono. Nyt ei auttanut kuin odottaa. Maanantaina soitin klinikalle ilmoittaakseni positiivisesta testistä ja varatakseni ajan HCG-verikokeeseen sekä varhaisultraan. HCG testattaisiin heti tiistaina. Sain varhaisultra-ajan perjantaille vajaan kahden viikon päähän. Päätin edetä hengitellen läpi päivien. Mitään muuta en voisi tehdä.

HCG oli yli 8000, yli viiterajojen. Hoitajan mukaan siis oikein hyvä tulos. Itse ihmettelin, miksi mitään ylärajaa pitää olla, jos arvo voi hyvin myös ylittää sen. Turhaa huolestumista aiheutti tämäkin. HCG-arvo oli hienoa kuulla, mutta itse ymmärsin, että eihän se sulje keskenmenon mahdollisuutta, mikäli se olisi alkanut vaikkapa eilen. 

Torstaina huomasin pientä vuotoa pyyhkiessäni vessassa. Vatsassa nippaili omituisesti. Tuntui, että vuoto alkaa. Olin töissä ja sellaisessa paikassa, jossa oli mahdotonta päästä tarkistamaan tilannetta heti. Kun vihdoin pääsin vessaan, alushousuissani ei ollut mitään. Olo vain todella kummallinen. Kun pääsin töistä kotiin, tuli itku. Itkin varmaa keskenmenoa miehelleni. Kerroin hänelle päivällä havaitusta vuodosta. Elämämme suurin unelma oli täyttynyt - olin ensimmäistä kertaa todistettavasti jollain tavalla raskaana - mutta kaikki tuntui kuin painajaiselta.

Perjantaina soitin klinikalle ja kerroin varmuudestani keskenmenon suhteen. Kerroin myös voivani pahoin, olo oli aamusta asti ollut etova. Hoitaja rauhoitteli sen kuulostavan kyllä aika tavalliselta raskausoireilulta. Yritin saada aikaistettua ultraa, mutta emme löytäneet sopivaa ajankohtaa. Pitäydyimme siis aiemmin sovitussa perjantaissa.

Perjantaina 23.10. alkoi siis etova olo, joka kesti non-stopina kolme päivää. Siihen yhdistyi kamala nuha. Nämä oireet ovat aaltoilleet siitä asti. Välillä tulee parempia päiviä, välillä heikottaa taas oikein urakalla. Olen onnistunut saavuttamaan suhteellisen rauhallisen mielen, enkä seuraa niin tiiviisti oireiluita. Tälläkin hetkellä rinnat ovat vähemmän kipeät kuin jokin hetki sitten, mutta mikäs siinä. Kivempi kun ei kolota. Väsymys on läsnä, muttei murskaavana. Iltaisin silmät luppaavat kiinni suht aikaisin ja pitkin päivää tekee mieli oikaista itsensä sohvalle.

Viikon ajan koitin sietää vaihtelevaa oirekuvaa. Lueskelin netistä tarinoita suht oireettomista alkuraskauksista. Omanihan ei kai edes ole ollut sellainen - onhan minua kuvottanut ja armoton flunssa on vaivannut melkeinpä plussasta saakka - mutta jotenkin sitä vain odottaisi joutuvansa oksentelemaan tai saavansa yökköreaktioita tupakansavusta tai hielle haisevasta kanssamatkustajasta bussissa. 

Perjantaina 30.10. koitti vihdoin varhaisultrapäivä. Viikkoja oli tällöin 6+6. Matkalla klinikalle koin elämäni pisimmät minuutit. Kirjoitin kännykkäni muistioon:  "Olen matkalla varhaisultraan. Uskomatonta, mutta niin se on, että 30 minuutin päästä saan tietää, sykkiikö sisälläni toinenkin sydän." Jännitys oli käsinkosketeltavissa.