Raskauden ensimmäinen kolmannes

Se tuli täyteen mittaansa kuin vaivihkaa itsenäisyyspäivän aattona lauantaina 5.12. Kaksi päivää ennen ensimmäistä kunnallista seulontaultraa. Perjantaina osuin työpaikalla väärään paikkaan täydellisen vääränä hetkenä. Jouduin lähes pakon edessä, kummallisten sattumien saattelemana kertomaan raskaudestani esihenkilölleni. Hän ainakin vaikutti kovin onnelliselta puolestamme. Kertoi myös etsivänsä minulle heiltä jo muualle joutavan kotidopplerin komeron perukoilta.

Viikonloppu oli tuskainen. Olin aivan varma karman kostamisesta. Olinhan kertonut raskaudesta viimeisen viikon aikana useammillekin ihmisille. Suurimman osan uutisista olimme kyllä sopineet säästävämme nt-ultran jälkeiselle viikolle. Perheemme taas eivät tiedä tästä salaisuudesta, tai oikeastaan kahdesta sellaisesta, vielä mitään. Heitä odottaa melkoinen yllätys sitten jouluna. Ultran jännittäminen yhdistettynä taikauskoisuuteen ja viikonloppuna huonontuneeseen oloon ei ollut kiitollisin kombinaatio. Aloin jo varautua siihen, että ehkäpä kaikki ei olekaan hyvin. Jostain syystä en pelännyt keskeytynyttä keskenmenoa, vaan sitä, että pienet eivät olisikaan kasvaneet odotetusti. Tai että heiltä löytyisi hyvin laiskat sykkeet.

Jännitin tulevaa siis pitkään ja huolellisesti. Kun maanantai 7. joulukuuta koitti, huomasin jännityksen ja odotuksen kihelmöivän kehossa niin, että sen ihan tunsi. Lähdin hieman ennen töiden virallista loppua kohti keskustaa, tarkemmin määriteltynä Bulevardia. Onneksi sain puolisoni mukaan matkalle. Hän ei omien sanojensa mukaan halua jäädä paitsi mistään näistä virstanpylväistä. Aika liikuttavaa. Matkalla ultraan, kuin tyhjästä, minut valtasi yhtäkkiä rauhallinen ja lämmin tunne, joka kertoi kaiken olevan hyvin. 

Pääsimme perille sikiöseulontayksikköön. Tilat olivat harmoniset. Kutsuttiinpa meidät vielä ihan ajallaan sisäänkin. Vatsa paljaana kävin selinmakuulle ultrattavaksi. Hyvin pian matkalla minut vallannut rauhaa tuova tunne osoittautuikin oikeaksi intuitioksi. Kummankin sikiön sydän sykki. Ensimmäistä ultratessaan kätilö totesi "siellä olevan melkoisen kaunis yksilö". Pian hän ehti kuvata kummankin olevan kuin suoraan oppikirjoista. Tämähän toki tarkoitti sitä, että kaikki oli kuten piti, raajat paikoillaan, leuka irti rinnasta ja niin edelleen. Kehut saivat kuitenkin vanhemman terveen ylpeyden tuntumaan sydämessä. Oli se ihana tunne! Niskaturvotusta oli kumpaisellakin yhden millin verran (1,11 mm ja 1,06 mm), joten sen suhteen kaiken tulkittiin olevan kunnossa. Verikokeissahan olin käynyt täysin turhaan, koska monikkoraskauksissa, niillä ei ole mitään virkaa. Arvoja kun ei voi vertailla sovittuihin viitearvoihin.

Sen päivän leijuimme jälleen pilvissä. Nyt voisimme aloittaa suuren jouluyllätyksemme suunnittelun: miten ja missä kohtaa haluaisimme kertoa tästä koko perhettä koskettavasta uutisesta kertoa läheisillemme. Kävimme kakkuteekupposilla Kakkugalleriassa ja korttikaupoilla ennen suuntaamista kotiin. Raskaus alkoi siitä päivästä asti tuntua jotenkin todemmalta. Olinhan päättänyt, että jos 7.12. saamme hyviä uutisia, aion valita epäilysten sijaan luottamuksen kaiken sujumisesta hyvin. Vatsakin alkaa olla jo pysyvästi näkyvillä, vaikka vielä sen saan peittoon löysähköillä vaatteilla. Onneksi rakastan mekkoja, tunikoita ja muita hyvin liehuvia rihmankiertämiä.