Siirry pääsisältöön

Raskauden ensimmäinen kolmannes

Se tuli täyteen mittaansa kuin vaivihkaa itsenäisyyspäivän aattona lauantaina 5.12. Kaksi päivää ennen ensimmäistä kunnallista seulontaultraa. Perjantaina osuin työpaikalla väärään paikkaan täydellisen vääränä hetkenä. Jouduin lähes pakon edessä, kummallisten sattumien saattelemana kertomaan raskaudestani esihenkilölleni. Hän ainakin vaikutti kovin onnelliselta puolestamme. Kertoi myös etsivänsä minulle heiltä jo muualle joutavan kotidopplerin komeron perukoilta.

Viikonloppu oli tuskainen. Olin aivan varma karman kostamisesta. Olinhan kertonut raskaudesta viimeisen viikon aikana useammillekin ihmisille. Suurimman osan uutisista olimme kyllä sopineet säästävämme nt-ultran jälkeiselle viikolle. Perheemme taas eivät tiedä tästä salaisuudesta, tai oikeastaan kahdesta sellaisesta, vielä mitään. Heitä odottaa melkoinen yllätys sitten jouluna. Ultran jännittäminen yhdistettynä taikauskoisuuteen ja viikonloppuna huonontuneeseen oloon ei ollut kiitollisin kombinaatio. Aloin jo varautua siihen, että ehkäpä kaikki ei olekaan hyvin. Jostain syystä en pelännyt keskeytynyttä keskenmenoa, vaan sitä, että pienet eivät olisikaan kasvaneet odotetusti. Tai että heiltä löytyisi hyvin laiskat sykkeet.

Jännitin tulevaa siis pitkään ja huolellisesti. Kun maanantai 7. joulukuuta koitti, huomasin jännityksen ja odotuksen kihelmöivän kehossa niin, että sen ihan tunsi. Lähdin hieman ennen töiden virallista loppua kohti keskustaa, tarkemmin määriteltynä Bulevardia. Onneksi sain puolisoni mukaan matkalle. Hän ei omien sanojensa mukaan halua jäädä paitsi mistään näistä virstanpylväistä. Aika liikuttavaa. Matkalla ultraan, kuin tyhjästä, minut valtasi yhtäkkiä rauhallinen ja lämmin tunne, joka kertoi kaiken olevan hyvin. 

Pääsimme perille sikiöseulontayksikköön. Tilat olivat harmoniset. Kutsuttiinpa meidät vielä ihan ajallaan sisäänkin. Vatsa paljaana kävin selinmakuulle ultrattavaksi. Hyvin pian matkalla minut vallannut rauhaa tuova tunne osoittautuikin oikeaksi intuitioksi. Kummankin sikiön sydän sykki. Ensimmäistä ultratessaan kätilö totesi "siellä olevan melkoisen kaunis yksilö". Pian hän ehti kuvata kummankin olevan kuin suoraan oppikirjoista. Tämähän toki tarkoitti sitä, että kaikki oli kuten piti, raajat paikoillaan, leuka irti rinnasta ja niin edelleen. Kehut saivat kuitenkin vanhemman terveen ylpeyden tuntumaan sydämessä. Oli se ihana tunne! Niskaturvotusta oli kumpaisellakin yhden millin verran (1,11 mm ja 1,06 mm), joten sen suhteen kaiken tulkittiin olevan kunnossa. Verikokeissahan olin käynyt täysin turhaan, koska monikkoraskauksissa, niillä ei ole mitään virkaa. Arvoja kun ei voi vertailla sovittuihin viitearvoihin.

Sen päivän leijuimme jälleen pilvissä. Nyt voisimme aloittaa suuren jouluyllätyksemme suunnittelun: miten ja missä kohtaa haluaisimme kertoa tästä koko perhettä koskettavasta uutisesta kertoa läheisillemme. Kävimme kakkuteekupposilla Kakkugalleriassa ja korttikaupoilla ennen suuntaamista kotiin. Raskaus alkoi siitä päivästä asti tuntua jotenkin todemmalta. Olinhan päättänyt, että jos 7.12. saamme hyviä uutisia, aion valita epäilysten sijaan luottamuksen kaiken sujumisesta hyvin. Vatsakin alkaa olla jo pysyvästi näkyvillä, vaikka vielä sen saan peittoon löysähköillä vaatteilla. Onneksi rakastan mekkoja, tunikoita ja muita hyvin liehuvia rihmankiertämiä. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämäni ensimmäinen plussa

Raskaustesti oli positiivinen. Näky sai aikaan onnenkyyneleet ja epäuskoa. Enpä oikeasti ollut uskonut näkeväni tätä päivää. Sen lauantain leijailimme pilvissä. Tuntuu, että raskausoireet kytkeytyivät päälle sinä samana päivänä. Mielellä on sitten iso vaikutus kehollisuuteen. Alkuun nännit olivat arat ja olo olikuumeinen. Lämmöt olivatkin muutaman päivän hieman koholla. Ne huitelivat 36.5-36.8 asteen välimaastossa.  Sitten tuli maanantai. Kaksi päivää testin teon jälkeen olo muuttui kertalaakista. Nännien arkuus oli tipotiessään, vatsa turposi palloksi ja olo oli todella omituinen. Ahdistuin ja olin aivan varma, että tämä oli nyt tässä. Sinä yönä oli vaikea nukahtaa. Onneksi puoliso tuki olemalla läsnä vieressäni ja silitteli selkää. Sain unen päästä kiinni ja nukuin sikeästi aamuun asti. Seuraavana päivänä googlettelin oireiden hiipumisesta. Lopputulema oli se, että oireista tai niiden puutteesta ei kertakaikkiaan voi päätellä yhtään mitään. Tilanne voi olla hyvä tai huono. Nyt ei aut

Huolellista pohdintaa

Serkkuni vaimoineen sai juuri tyttären. Kauniin, pienen, hyvin sievän pienen kurttunaaman. Kuva ei herättänyt minussa juuri mitään tuntemuksia. Ei liikutusta, ei sen suurempaa iloa toisten puolesta. Totesin kyllä vauvan olevan oikein suloinen. Tämä tunteettomuus on kalvanut minua läpi tämän raskauden. Toki voin järjellä ymmärtää olevani iloinen kaikista syntymistä, mutta että se tunne kulkisi välittäjäaineiden avulla tietoisuuteeni on sitten eri juttu. Mainistin tästä miehelleni. Punnitsin ääneen, voisiko tähän viileään tunneilmastoon vaikuttaa meidän taustamme lapsettomuuden kanssa. Puolisoni mielestä se on hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä. "Ja huomaatko, sehän näkyy puheissasi muutenkin. Sinun on edelleen vaikea luottaa siihen, että tämä raskaus vielä päättyy onnellisesti." Ja kun tämä otettiin esille, minua alkoikin itkettää. Se paljasti sisimpäni. Sen, että asia on edelleen kipeä käsiteltäväksi ja ehkäpä juuri siksi on hyvin hankala romantisoida lastensaamista. Kai

Viimeisen alkion siirto

Päätimme epäonnistuneen kolmannen alkionsiirron jälkeen lähteä yrittämään viimeistä mahdollisuuttamme heti. Julkisella suositellaan kuulemma välikiertoa lääkkeellisen kierron jälkeen, mutta yksityisellä tällaista käytäntöä ei ole. Kuukautiseni alkoivat keskiviikkona 16.9. En edes tehnyt raskaustestiä, koska tilanne oli niin tuttu. Niin nähty. Tiputteluvuoto alkoi normaaliin tapaan Terolutien läpi jo maanantaina. Ultra-aika varattiin torstaille 24.9. Matkalla klinikalle, kirjoitin viestin torstain naisten ryhmän ystävilleni: "Mä oon matkalla klinikalle. Totaalinen kisaväsymys sen suhteen. Päätä kivistää (mun pää ei oo kipee tyyliin ikinä) ja sydän muljuilee kurkussa asti. Viimeinen mahdollisuutemme pakastimessa ennen uutta ivf-hoitoa. Huoli puuhailee tuulenpesiä rintaan - metafora, joka on ollut mulle aina lohdullinen." Sain "supertsemppi-halituksia" ja tukea sydämien kera. Toiveikkaat, he ovat minulle niin tärkeitä! Lisäksi kirjoitin, että tänään illalla pitäisi o