Siirry pääsisältöön

Raskauden puoliväli ylitetty

Ja se on juhlan paikka. Olen juhlinut ensimmäisen puoliskon täyttymistä jo jonkin aikaa. Juhlakavereina ovat olleet puoliso ja meidän kaksi vatsassa kasvavaa kaverusta. Juhlimisen pääagendana on ollut raskauden jokahetkinen ihmetteleminen ja vatsamakuulle asettuminen liikkeitä kuulostelemaan. En muista koskaan eläneeni näin onnellista aikaa. 

Raskaus-appissa oli tänä aamuna (21+2) ajatus siitä, että tällä hetkellä odottajasta saattaa tuntua siltä, kun ei unohtaisi tätä ajanjaksoa ensimmäisine potkuineen ikinä. Mutta silti paljon usein unohtuu lapsen syntymän myötä. Sovellus muistutti siitä, että on mukavaa, jos ehtii kirjoittaa ajatuksia ja koettua ylös. Lapsestakin voi olla myöhemmin mukava lukea tai kuunnella näitä muistoja. Siitä sain kipinän istua tänään alas ja kirjoittaa hieman, missä mennään. 

Ihanat, hieman ristiriitaiset, mutta niin suloiset liikkeet! Niitä olen tuntenut tiiviimmin ja tunnistettavammin noin viikon verran. Suunnilleen viikolla 18 aloin tuntea joitain yksittäisiä, mutta niistä oli vielä mahdotonta sanoa, mitä ne olivat. Todennäköisesti toki vauvojen liikkeitä. Mutta nyt viikon ajan he ovat ilmoitelleet itsestään ihan joka päivä ja yhä useammin ja useammin. Ristiriitaisuudella meinaan sitä, että kyllähän niitä tuntemuksia tulee myös vahdattua jonkin verran. Huoli saattaa iskeä, jos huomaan menneen useamman tunnin ilman havaintoja heistä. Eilen kävi kyllä hyvin erikoinen juttu. Rojahdin illalla sohvalle makaamaan ja aivan yhtäkkiä toinen vauvoista heitti oikein kunnon kuperkeikan mahassa. Väitän, että sen olisi pystynyt näkemään vatsan läpi. Hetken kuluttua olin myös tuntevani vatsan läpi jonkun osan toisesta heistä. En tiedä, onko se vielä näillä viikoilla mahdollista.

Käytiin muuten ylimääräisessä mielenhuojennusultrassa 14.1., koska mielestäni muutenkin pieleen menneen neuvolalääkärireissun seurauksena 13.1. lääkäri kuuli kahteen yritykseen vain yhdet sydänäänet. Soitin seuraavana aamuna klinikallemme ja saimmekin ajan heti samalle illalle. Ajattelin, että mielen rauhoittuminen on kyllä koko sen summan arvoinen juttu. Tapasimme sinä iltana saman perinatologin, jolla olimme käyneet ihan raskauden alussa vahvistamassa geminiraskauden ja sen yksityiskohdat. Kerroimme lääkärille heti alkuun, ettemme välttämättä halua tietää sukupuolia ennen lasten syntymää, joten jos näet jotain, niin ethän sitten ota sitä esille. Kesken ultraa kuitenkin olin näkevinäni jonkun selkeän ulokkeen toisen vauvan jalkojen välissä, kun ruudulla olivat kuvattavina peppu ja reidet. Pidin tätä salaisuutta seuraavaan päivään, kunnes en voinut enää pitää sitä sisälläni.

- "Hei kuule, mun on nyt aivan pakko kertoa sulle yks juttu eiliseltä. Ku en mä vaan voi enää pitää tätä sisälläni. Mä taisin nähdä siinä eilisessä ultrassa pippelin!"

- "Noku tietsä ku mäki näin!"

Ja sitten me revettiin nauramaan ja oltiin ihan ihmeissämme, että kyllä, siellä on varmaan ainakin yksi poika. Rakenneultrassa 1.2.2021 - sopivasti kaksostenpäivän aattona - meille selvisi, että havaintomme oli ollut oikea ja vierellä oleili toinen poika. Veli saa veljen. Meille tulee kaksi poikaa. Uskomatonta, hassua, ihanaa! Meillä kun oli kummallakin niin voimakkaita tyttöfiiliksiä. Sukupuolia paljon tärkeämmät asiat eli ne rakenteet olivat kaikkineet kunnossa kummallakin. Kokoa toisella oli 300 g ja toisella 335 g. Ultraus sujui sutjakkaasti - mitä nyt ultraaja joutui välillä hätistelemään toista epeliä toisen tieltä, kun kummatkin pyrkivät vierekkäin samalla puolelle vatsaa. Säästyimme myös sen suuremmilta hiljaisilta hetkiltä. Ne voivat kuulemma pahimmillaan olla melko piinaavia.

Ai niin, nythän me emme edelleenkään voi olla varmoja lastemme identtisyydestä tai epäidenttisyydestä, koska he ovat samaa sukupuolta. Mikäli he syntyessään ja kasvaessaan näyttävät jokseenkin samanlaisilta, asia jää edelleen vain hyvien arvailujen varaan. Lopullisestihan vain DNA-testi voisi paljastaa asian oikean laidan. Ihmeellisiä ovat elämän tiet.

Lapsettomuustaival on opettanut sen, ettei lasten saaminen ikinä ole itsestäänselvyys. Eikä itselleni tulisi mieleenkään kysellä toisten perheenlisäystoiveista, jollen olisi aivan varma kysymyksen esittämisen sopivuudesta. Minulta on myös ihan suoraan kyselty, ovatko nämä meidän kaksoset saaneet alkunsa hedelmöityshoidoilla. Uskomatonta uteliaisuuden aikaansaamaa moukkamaisuutta. Tämä tapahtui vieläpä työpaikalla. No, mehän emme edelleenkään oikein tiedä, miten toinen lapsistamme on saanut alkunsa. Kenties tähdet vain olivat oikeassa asennossa. Ihanaa tämä on joka tapauksessa. Me saamme kaksoset! 💗💗

Kommentit

  1. Mahtavaa ja ihanaa kaikin puolin! Kaksi veljestä <3 <3, onnea heistä. Rakenneultran jälkeen ei ole enää niin paljoa jännitettävää, sitä täälläkin jo innolla odotetaan (vielä 4 viikkoa siihen). Askel askeleelta, mutta toivottavasti tästä kaikesta myös vähän nauttien. Onpa tosi kummallista että joku on vaivautunut kyselemään tuollaista, ja työpaikalla, jossa nyt ei varmaan mitään bestiksiä olla muutenkaan, eli menee kyllä ihan yli normaalin tuttavuuden tason tuollaiset utelut. Mutta näissä olotiloissa ei tuollaiset toivottavasti paljoa paina, kun uusi elämä pyörii masussa. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Arvostan kommentteja. Jätä sellainen ihmeessä. ❤️

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämäni ensimmäinen plussa

Raskaustesti oli positiivinen. Näky sai aikaan onnenkyyneleet ja epäuskoa. Enpä oikeasti ollut uskonut näkeväni tätä päivää. Sen lauantain leijailimme pilvissä. Tuntuu, että raskausoireet kytkeytyivät päälle sinä samana päivänä. Mielellä on sitten iso vaikutus kehollisuuteen. Alkuun nännit olivat arat ja olo olikuumeinen. Lämmöt olivatkin muutaman päivän hieman koholla. Ne huitelivat 36.5-36.8 asteen välimaastossa.  Sitten tuli maanantai. Kaksi päivää testin teon jälkeen olo muuttui kertalaakista. Nännien arkuus oli tipotiessään, vatsa turposi palloksi ja olo oli todella omituinen. Ahdistuin ja olin aivan varma, että tämä oli nyt tässä. Sinä yönä oli vaikea nukahtaa. Onneksi puoliso tuki olemalla läsnä vieressäni ja silitteli selkää. Sain unen päästä kiinni ja nukuin sikeästi aamuun asti. Seuraavana päivänä googlettelin oireiden hiipumisesta. Lopputulema oli se, että oireista tai niiden puutteesta ei kertakaikkiaan voi päätellä yhtään mitään. Tilanne voi olla hyvä tai huono. Nyt ei aut

Huolellista pohdintaa

Serkkuni vaimoineen sai juuri tyttären. Kauniin, pienen, hyvin sievän pienen kurttunaaman. Kuva ei herättänyt minussa juuri mitään tuntemuksia. Ei liikutusta, ei sen suurempaa iloa toisten puolesta. Totesin kyllä vauvan olevan oikein suloinen. Tämä tunteettomuus on kalvanut minua läpi tämän raskauden. Toki voin järjellä ymmärtää olevani iloinen kaikista syntymistä, mutta että se tunne kulkisi välittäjäaineiden avulla tietoisuuteeni on sitten eri juttu. Mainistin tästä miehelleni. Punnitsin ääneen, voisiko tähän viileään tunneilmastoon vaikuttaa meidän taustamme lapsettomuuden kanssa. Puolisoni mielestä se on hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä. "Ja huomaatko, sehän näkyy puheissasi muutenkin. Sinun on edelleen vaikea luottaa siihen, että tämä raskaus vielä päättyy onnellisesti." Ja kun tämä otettiin esille, minua alkoikin itkettää. Se paljasti sisimpäni. Sen, että asia on edelleen kipeä käsiteltäväksi ja ehkäpä juuri siksi on hyvin hankala romantisoida lastensaamista. Kai

Viimeisen alkion siirto

Päätimme epäonnistuneen kolmannen alkionsiirron jälkeen lähteä yrittämään viimeistä mahdollisuuttamme heti. Julkisella suositellaan kuulemma välikiertoa lääkkeellisen kierron jälkeen, mutta yksityisellä tällaista käytäntöä ei ole. Kuukautiseni alkoivat keskiviikkona 16.9. En edes tehnyt raskaustestiä, koska tilanne oli niin tuttu. Niin nähty. Tiputteluvuoto alkoi normaaliin tapaan Terolutien läpi jo maanantaina. Ultra-aika varattiin torstaille 24.9. Matkalla klinikalle, kirjoitin viestin torstain naisten ryhmän ystävilleni: "Mä oon matkalla klinikalle. Totaalinen kisaväsymys sen suhteen. Päätä kivistää (mun pää ei oo kipee tyyliin ikinä) ja sydän muljuilee kurkussa asti. Viimeinen mahdollisuutemme pakastimessa ennen uutta ivf-hoitoa. Huoli puuhailee tuulenpesiä rintaan - metafora, joka on ollut mulle aina lohdullinen." Sain "supertsemppi-halituksia" ja tukea sydämien kera. Toiveikkaat, he ovat minulle niin tärkeitä! Lisäksi kirjoitin, että tänään illalla pitäisi o