Mitä meille kuuluu?

Huhtikuu. Hyvänen aika. Siitähän on melkeinpä puoli vuotta, kun viime kerran kävin tänne kirjoittamassa. Tai olen minä tehnyt yhden postauksen siinä välissä, mutta sen olen jättänyt julkaisematta. Sen aiheena on hoitojen kustannukset yksityisellä klinikalla. Ajattelin koota sen vielä ajankohtaiseksi ja päättää sitten, julkaistako vai ei. Rahaa on joka tapauksessa palanut ja paljon.

Tuntui jokseenkin masentavalta palata keväisiin kirjoituksiin. Muistan surreeni toista pieleenmennyttä alkion siirtoa kovasti. Päätimme sen jälkeen pitää kunnon tauon hoidosta. Se osoittautui aivan loistavaksi päätökseksi. Kesällä oli helpompi hengittää kuin aikoihin. Suunnittelimme ja järjestelimme elämämme tärkeintä päivää, hääpäiväämme. Lisäksi saimme uuden perheenjäsenen. Tuossa vieressäni nukkuu nyt pieni koiranpentu, joka ei kyllä ole enää niin kovin pieni. Hän tuli todelliseen tarpeeseen. Niin uskon ja siltä se on useissa hetkissä tuntuu. On ihanaa saada tehdä jotain tosi konkreettista. Kouluttaa pentua, leikkiä sen kanssa, lujittaa suhdettamme ja seurata sen kasvua ja oppimista. Ja tietysti pitää huolta toisesta. Tuo pieni karvakerä on täysin riippuvainen siitä, mitä me hänen vuokseen teemme.

Nyt syksyllä, tai oikeastaan jo kesän puolella heti häidemme jälkeen, tuntui hyvältä käynnistää hoidot uudestaan. Meillähän on (oli) vielä kaksi alkiota pakkasessa. Tuntui vapauttavalta, kun sekä kaksin jäämisen että adoptionkin mahdollisuudet käväsivät puheissamme tuon tuosta. Konkreettisia osoituksia siitä, että tällä kertaa matkaan lähdettiin kaikkea muuta kuin epätoivoisina. Muistan, kuinka yrityksemme alussa pidin äitiyttä myös mahdollisuutena päästä hetkeksi pois liian kuormittavasta työelämästä. Tuhoavaa. Ja sellaiseksihan se osoittautui. Nyt ovat voimat palanneet ihmiskehoon ja -mieleen. Miten upea tunne!

Makasin elokuussa ultrapöydällä. Kysyin lääkäriltämme, onko meillä vielä toivoa. Hän vastasi myöntävästi ja on sitä mieltä edelleen. Siinä kohtaa kyyneleet kirposivat silmiini ja ymmärsin, että kyllä tässä on elämänmittaiset asiat pelissä. Vaikka miten tyyneltä ja rationalistiselta vaikutankaan. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, ihan kuten aiemminkin. Alkionsiirtopäiväksi sovittiin - ja nyt käyn tsekkaamassa Omakannan - 3.9.2020. Piinapäivät sujuivat aika rauhallisin mielin. Oireita tuli toki kuulosteltua. Aika pian kuitenkin ajattelin, että ei tässä tälläkään kerralla mitään ole lähtenyt elämään. 

Tunne osui oikeaan. Alkiomme ja kohdun sille huolella sisustama koti valuivat vessanpönttöön keskiviikkona 16.9. Miltä minusta tuntui? Täytyy hieman muistellen palata noihin hetkiin. Alkionsiirtopäivänä sain kuulla rakkaan ystäväni olevan raskaana. Se ei ollut paras mahdollinen hetki kuulla moisia uutisia, mutta yhdessä totesimme, että eivätpä nämä uutiset katso aikaa ja paikkaa. On niin kamalan ristiriitaista tuntea toisten puolesta iloa ja onnellisuutta ja olla samalla hyvin surullinen omasta tilanteesta. Aivan kuin muiden onnelliset uutiset aina hetkeksi laajentaisivat oman epäonnen maksimaalisiin sfääreihin ja oikein mätkisivät sitä kohti kasvoja. Ihan hassu ihmismieli. Onneksi ystäväni oli hyvin empaattinen ja yhdessä myös totesimme, että kaikenlaiset tunteet tällä ennakoimattomalla lapsettomuusmatkalla ovat sallittuja. Epäonnistuneesta alkionsiirrosta huolimatta päätimme, että lähdemme pian yrittämään viimeistä mahdollisuuttamme, pakkasen huuruista toivoamme. Onnistumiseen on ymmärrettävästi aika vaikea uskoa, mutta pääsemmepä sitten tarvittaessa julkiselle jonoon ja kokeilemaan uutta IVF-kierrosta huomattavasti yksityistä edullisemmin kustannuksin. Vielä on toivoa!

Jatkan tämän hetken kuulumisiimme jonain toisena päivänä. Pian, lupaan. Toivottavasti teitä vielä on siellä. Olisi mukavaa, jos jätät itsestäsi jäljen. Iloa ja valoa jokaisen viikkoon! Tänään muuten leijaili ensilumi muutamin kevein hiutalein maahan.