Siirry pääsisältöön

Mitä meille kuuluu?

Huhtikuu. Hyvänen aika. Siitähän on melkeinpä puoli vuotta, kun viime kerran kävin tänne kirjoittamassa. Tai olen minä tehnyt yhden postauksen siinä välissä, mutta sen olen jättänyt julkaisematta. Sen aiheena on hoitojen kustannukset yksityisellä klinikalla. Ajattelin koota sen vielä ajankohtaiseksi ja päättää sitten, julkaistako vai ei. Rahaa on joka tapauksessa palanut ja paljon.

Tuntui jokseenkin masentavalta palata keväisiin kirjoituksiin. Muistan surreeni toista pieleenmennyttä alkion siirtoa kovasti. Päätimme sen jälkeen pitää kunnon tauon hoidosta. Se osoittautui aivan loistavaksi päätökseksi. Kesällä oli helpompi hengittää kuin aikoihin. Suunnittelimme ja järjestelimme elämämme tärkeintä päivää, hääpäiväämme. Lisäksi saimme uuden perheenjäsenen. Tuossa vieressäni nukkuu nyt pieni koiranpentu, joka ei kyllä ole enää niin kovin pieni. Hän tuli todelliseen tarpeeseen. Niin uskon ja siltä se on useissa hetkissä tuntuu. On ihanaa saada tehdä jotain tosi konkreettista. Kouluttaa pentua, leikkiä sen kanssa, lujittaa suhdettamme ja seurata sen kasvua ja oppimista. Ja tietysti pitää huolta toisesta. Tuo pieni karvakerä on täysin riippuvainen siitä, mitä me hänen vuokseen teemme.

Nyt syksyllä, tai oikeastaan jo kesän puolella heti häidemme jälkeen, tuntui hyvältä käynnistää hoidot uudestaan. Meillähän on (oli) vielä kaksi alkiota pakkasessa. Tuntui vapauttavalta, kun sekä kaksin jäämisen että adoptionkin mahdollisuudet käväsivät puheissamme tuon tuosta. Konkreettisia osoituksia siitä, että tällä kertaa matkaan lähdettiin kaikkea muuta kuin epätoivoisina. Muistan, kuinka yrityksemme alussa pidin äitiyttä myös mahdollisuutena päästä hetkeksi pois liian kuormittavasta työelämästä. Tuhoavaa. Ja sellaiseksihan se osoittautui. Nyt ovat voimat palanneet ihmiskehoon ja -mieleen. Miten upea tunne!

Makasin elokuussa ultrapöydällä. Kysyin lääkäriltämme, onko meillä vielä toivoa. Hän vastasi myöntävästi ja on sitä mieltä edelleen. Siinä kohtaa kyyneleet kirposivat silmiini ja ymmärsin, että kyllä tässä on elämänmittaiset asiat pelissä. Vaikka miten tyyneltä ja rationalistiselta vaikutankaan. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, ihan kuten aiemminkin. Alkionsiirtopäiväksi sovittiin - ja nyt käyn tsekkaamassa Omakannan - 3.9.2020. Piinapäivät sujuivat aika rauhallisin mielin. Oireita tuli toki kuulosteltua. Aika pian kuitenkin ajattelin, että ei tässä tälläkään kerralla mitään ole lähtenyt elämään. 

Tunne osui oikeaan. Alkiomme ja kohdun sille huolella sisustama koti valuivat vessanpönttöön keskiviikkona 16.9. Miltä minusta tuntui? Täytyy hieman muistellen palata noihin hetkiin. Alkionsiirtopäivänä sain kuulla rakkaan ystäväni olevan raskaana. Se ei ollut paras mahdollinen hetki kuulla moisia uutisia, mutta yhdessä totesimme, että eivätpä nämä uutiset katso aikaa ja paikkaa. On niin kamalan ristiriitaista tuntea toisten puolesta iloa ja onnellisuutta ja olla samalla hyvin surullinen omasta tilanteesta. Aivan kuin muiden onnelliset uutiset aina hetkeksi laajentaisivat oman epäonnen maksimaalisiin sfääreihin ja oikein mätkisivät sitä kohti kasvoja. Ihan hassu ihmismieli. Onneksi ystäväni oli hyvin empaattinen ja yhdessä myös totesimme, että kaikenlaiset tunteet tällä ennakoimattomalla lapsettomuusmatkalla ovat sallittuja. Epäonnistuneesta alkionsiirrosta huolimatta päätimme, että lähdemme pian yrittämään viimeistä mahdollisuuttamme, pakkasen huuruista toivoamme. Onnistumiseen on ymmärrettävästi aika vaikea uskoa, mutta pääsemmepä sitten tarvittaessa julkiselle jonoon ja kokeilemaan uutta IVF-kierrosta huomattavasti yksityistä edullisemmin kustannuksin. Vielä on toivoa!

Jatkan tämän hetken kuulumisiimme jonain toisena päivänä. Pian, lupaan. Toivottavasti teitä vielä on siellä. Olisi mukavaa, jos jätät itsestäsi jäljen. Iloa ja valoa jokaisen viikkoon! Tänään muuten leijaili ensilumi muutamin kevein hiutalein maahan.

Kommentit

  1. Miten kaunis kirjoitus <3 Ihana kun palasit päivittämään kuulumisia. Ja tosi harmi kun viimeisin siirto ei tuottanut toivottua lopputulosta. Täällä kävi sama juttu, tällä viikolla alkanut tiputteluvuoto varmisti asian. Pakkasessa on vielä vähän toivoa odottamassa kuitenkin, niin ei nyt ihan toivonsa menettänyt olo ole. Samaistun kovasti tuohon, kun kerroit kaivanneesi myös työelämään breikkiä, minulla sama juttu vaikka työ ei tänä syksynä ole ollut erityisen kuormittavaa. Ja tuohon, että hoidot ovat toden totta maksaneet maltaita yksityisellä... Kunpa loppuvuosi olisi tuloksellisempi meille kummallekin hoitorintamalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta! Toivon kovasti onnenkantamoisia meidän kummankin taipaleelle! <3

      Poista
  2. Ai niin, ja paljon onnea avioliiton satamaan purjehtimisesta!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja kiitos! Tämä oli kyllä iso juttu, yksi isoimmista elämässä.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommentteja. Jätä sellainen ihmeessä. ❤️

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Blogin 1-vuotispäivä

Onnea blogini! Rakkaaksi, tärkeäksi ajatusten auki kirjoittamisen kanavaksi kasvanut ystäväni! Hassua, miten tärkeältä kaverilta sinä tunnutkaan. Helmikuisen aamun valjetessa vuonna 2019 kirjoitin ensimmäiset ajatukseni tänne. Vaan enpä olisi vielä silloin uskonut, minkälainen elämänvaihe meitä odottaa. Onneksi en tiennyt. Tai toisaalta, jos olisin tiennyt, olisimme voineet aloittaa lapsettomuushoidot jo vaikkapa kesällä. Toisaalta silloin voin tosi huonosti ja olisivatko yritykset menneet ihan hukkaan, kun keho raukka vasta toipui kamalasta kevätuupumuksesta. Tällä hetkellä ajatukset koko lapsentekoprojektin järkevyydestä vaihtelevat voimakkaasti. Myös tunnemaailma meinaa koko ajan heitellä kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja. Juuri nyt en ole ollenkaan toiveikas sen suhteen, että tästä vielä syntyisi (hehheh) jotain järkevää ja hyvää. Ajatus töiden ja hoitojen yhteensovittamisesta ahdistaa. Olisi ollut niin hyvä hoitaa IVF-kierros alta pois helmikuussa, jolloin olin saanut töistä vähän...

Punktiopäivä

Toisten punktiotarinoissa kiinnostaa usein eniten saaliin määrä. Paljastan heti alkuun, että tiedot päivän saaliista löydät viidennestä kappaleesta, jos et jaksa lukea koko tarinaa tai tarvitset tietoa vielä myöhemmin. Kuten tavallisesti, olisi tehnyt mieli jatkaa unia, kun kello soitti meidät tänä aamuna hereille. Meistä löytyi kuitenkin tarmoa nousta ylös ja aloittaa päivä, koska punktion paketoiminen finaaliin tuntui ajatuksena tosi hyvältä. Pian selviäisi, mitä hormonihoidoilla oli saatu aikaan ja siihen tulokseen sitten sopeuduttaisiin. Sovittiin Puolison kanssa matkalla, että oli lopputulos mikä tahansa, se olisi meille riittävän hyvä. Saavuimme klinikalle hyvissä ajoin. Perillä meidät ohjattiin lepohuoneeseen. Tilat olivat oikein viihtyisät ja lämpimät. Puoliso yritti käydä antamassa spermasatsinsa jo etukäteen, mutta huoneissa oli ruuhkaa. Näytteen antaminen jäi siis myöhemmälle. Aika pian kanyylin laittamisen jälkeen meidät kutsuttiin jo toimenpidehuoneeseen. Oli ihana näh...

Yllätyksellinen käänne varhaisultrassa

Sydän hakkasi rinnassa ja hengittäminenkin tuntui hieman raskaalta, kun odottelimme pääsyä lääkärimme ultrattavaksi. Alkuun kyseltiin vointeja, joista kerroin yksityiskohtia säästelemättä. Aika pian pääsin jo riisumaan housujani, siirryimme kohti ultraustuolia. Hyvin pian hahmotin ruudulta, mitä sisältäni löytyi. Ilmeisesti sitä on tullut aika taitavaksi erottamaan follikkelit ja muut kaiken sen mustaharmaan massan seasta. Yksityisellä on vieläpä se etu, että näkee itse kaiken, mitä lääkäri ultraa (en kyllä tiedä, miten tämä toimii julkisella). Joka tapauksessa, aivan kuin olisin jokusen sekunnin katsellut ruutua, että mitähän ihmettä?!  Pian lääkärimme jo sanoi, että täällä sykkii sydän. Se ruudulla vilkkuva valkoinen täplä oli kovin liikuttava näky. Hetkinen, täällähän sykkii myös toinen sydän. Alkioita on kaksi. Epäusko. Naurua. Joko alkio on jakautunut siirron jälkeen kahtia. Tai sitten olemme harrastaneet seksiä PAS-kierrossa otolliseen aikaan niin, että ovulaation induktion s...